Ratsastustaidon osa-alueet. Kuva: Sanni Bachmann 2015Keitä opetetaan? ─ massoja ja yksilöitä
Aloittaessani harrastuksen ratsastuskouluissa 80-luvulla oli ratsastuksen opettelu sitä, että osastossa keikkuen yritettiin opettajan huutoneuvoja noudattamalla sovittaa kaikki palikat yhtäaikaisesti kohdilleen. Ratsastajanalut kamppailivat oman kehon hallinnan kanssa: kantapäät piti saada alas ja peppu satulaan harjoitusravissa, mutta miten, se jäi ihan oman oivalluksen varaan. Samaan aikaan tuli oppia hallitsemaan hevosen keho eli saada hevonen liikkumaan haluttuun suuntaan ja halutussa asennossa, tärkeimpänä tietysti kaula kaarella. Oman mielen hallintaa harjoiteltiin kiipeämällä tyynesti takaisin satulaan, vaikka hevonen jo toista kertaa oli lähettänyt kentän pohjamateriaalia tutkimaan. Hevosen mielessä sitä vasta hallittavaa riittikin, kun sille oli tarpeen näyttää kuinka pelottavaan nurkkaan mennään jos ratsastaja niin määrää.
Tuo armeijasta periytyvä ”ratsastusta massoille” taitaa edelleen olla ratsastuksen opettelun perusmuoto, mutta voidaan kysyä, löytyisikö tehokkaampia ja samalla mahdollisesti myös hevosystävällisempiä tapoja. Esimerkiksi ratsastuksen opiskelun aloittaminen liinassa tehtävin istuntaharjoituksin ei ole ryhmäopetukseen verrattuna mikään uusi idea, vaan se perinteisesti kuuluu ns. klassisten koulujen opetusohjelmaan. Tuolloin ratsastaja keskittyy ensin oman kehon hallinnan opetteluun, hevosen kehon ja mielen ollessa juoksuttajan hallinnassa. Ratsastaja siirtyy opettelemaan hevosen hallintaa asteittain vasta sitten, kun hän osaa jo istua kyydissä hevosta häiritsemättä. Ryhmäopetus on perusteltavissa ihmisten yhdenvertaisuuden näkökulmasta, sillä ryhmäopetuksen edullisempi hinta mahdollistaa harrastamisen laajemmalle joukolle. Vaarantaako tämä joskus hevosen hyvinvoinnin, tai onko tämä hevosen hyvinvointia tärkeämpi arvo?
Ryhmäopetuksen voi kyseenalaistaa myös tehokkuuden näkökulmasta: jos vaikka yhden yksityistunnin hinnalla ratsastaisi viisi ryhmätuntia, niin pääsisikö maaliin silti nopeammin, jos ei tarvitsisi poisoppia ryhmäopetuksessa vaivihkaa syntyneitä virheitä, esimerkiksi sitä väärinopittua liikkeeseen myötäämistä harjoitusravissa? On toki ymmärrettävää, etteivät kaikki ratsastuksen harrastajat ole niin kiinnostuneita hifistelystä, jossa hiotaan nyansseja istuinluilla annettaville näkymättömille avuille tai siirrytään ravista käyntiin hengittämällä. Osa harrastajista hakee enemmän ryhmäulkoilutyyppistä harrastusta. Kaikki eivät myöskään ole yhtä innostuneita lajin älyllisestä puolesta, kuten hevosen oppimisen lainalaisuuksien ja kognitioiden tai lajityypillisen käyttäytymisen opiskelusta. Tyypillisesti ratsastus nähdään ensisijaisesti liikuntaharrastuksena tai kilpaurheiluna. Toivottavasti mielessä kuitenkin säilyy myös tuolloin, että elävä, tunteva ja oppiva olento ei ole urheiluväline.
Mitä opetetaan? ─ ratsastustaidon palikat
Olen törmäillyt ajattelutapaan, jonka mukaan ratsastus olisi pääasiassa ”fiilistä”, tietynlaista lahjakkuutta, jota joillakin mystisesti on tai sitten ei ole. Ratsastus on kuitenkin taito siinä missä mikä tahansa muukin taito: taitoa voi jokainen opetella, vaikka toki lahjakkuus tai sopiva oppimishistoria nopeuttaa oppimista. Ihan parhaiten oppimista edistää tasokas opetus.
Aikuisiällä huomasin, kuinka ratsastuksen osa-alueita on mahdollista kehittää osa-alue kerrallaan sen sijaan, että yritetään nielaista koko kakku kerralla. Näin kai monia muita taitoja tyypillisesti opetellaankin: katsotaan mistä osaaminen koostuu ja kehitetään näitä osa-alueita. Ratsastustaidon osa-alueita voi harjoitella myös muualla kuin hevosen selässä. Somekeskustelu on opettanut laittamaan tähän väliin itsestäänselvyydeltä kuulostavan varmistuksen: en tietenkään tarkoita, että ratsastamaan opittaisiin vain ratsastamalla simulaattorilla, lukemalla kirjoja, kouluttamalla kanoja ja käymällä mielenhallinnan kursseja.
Ratsastustaito on taitoa hallita ratsastajana niin oma kuin myös hevosen keho ja mieli. Ratsastajan kehonhallinta on näistä palikoista varmasti itsestään selvin, sillä istunnan merkitystä painotetaan niin paljon. Istunnan opetteluun on monia erilaisia, toisiaan täydentäviä lähestymistapoja, aina mielikuvien käytöstä pilatekseen perustuviin. Istuntaa voi nykyisin kehittää ratsastamalla hevosystävällisellä simulaattorilla, joka mahdollistaa tarkan kädestä pitäen tapahtuvan ohjauksen oikeiden lihasten käyttöön. Erilaisten simulaattorien avulla kyetään harjoittelemaan sekä ravissa että laukassa ilman, että ohjaajan tarvitsee olla pikajuoksija. Aiemmin mainitsemani liinassa tapahtuva istuntaharjoittelu varmasti kehittää koordinaatiokykyä ja tasapainoa, mutta ilman ohjausta sekään ei vielä kerro ratsastajalle, miten hänen tulisi kehoaan käyttää. Vaarana silloin on, että ratsastaja oppii virheellisen ja ehkä omalle keholleen haitallisen tavan joustaa mukaan liikkeeseen. Ja koska istunnassa on kyse kehonhallinnasta, myös ratsastusmaailman ulkopuolelta löytyy lukuisia eri tekniikoita ja harjoittelumuotoja kehonhallinnan eli istunnan kehittämiseen.
Ratsastaja voi mukautua hevosen liikkeisiin monella eri tapaa. Jousto voi esimerkiksi tulla ristiselästä tai lantiosta, joka sekin voi joustaa kokonaisuutena tai vuoroin alas oikealle ja vuoroin alas vasemmalle. Jos istunnan opettamisessa on havaittavissa koulukuntaeroja, niin hevosen kehon hallinnasta keskusteltaessa niitä vasta löytyykin. Toisten mielestä hevonen pitää ratsastaa eteen alas, toiset välttävät etupainoisuutta viimeiseen saakka ja jotkut väittävät painon tulevan takajaloille, kun hevosen pää vedetään selkä notkolla ylös. Hevosen biomekaniikkaa ja liikkumistapaa tarkastellessa on kuitenkin varmasti mahdollista löytää lainalaisuuksia, jotka eivät ole mielipide-eroja. Toistaiseksi tutkimustietoa aiheesta ei kuitenkaan ole juuri lainkaan. Tavoitteisiin pääsemiseksi tarjotaan erilaisia lähestymistapoja, jumppaohjelmia ja -välineitä. Avaimena hevosen kehon hallintaan pidetään usein maasta käsin tapahtuvaa harjoittelua, jonka avulla ratsastaja paitsi oppii ymmärtämään mitä hevosen kehossa tapahtuu, myös jumppaa hevosensa notkeaksi ja kykeneväksi ratsastajaa kantamaan.
Ratsastajan itsesäätelytaitoja koetellaan usein. Ratsastaja joutuu painimaan mm. pelkojen ja turhautumisen kanssa, ja kilpailutilanteissa ”hermot on pidettävä kurissa”. Ratsastajien hyödynnettävissä on urheilupsykologian alalta psyykkisestä valmentamisesta saatu tieto, ja myös muita mielenhallinnan kursseja ja kehittämisvälineitä tarjotaan. Itsesäätelytaitoja tarvitaan yleisesti elämässä, joten ratsastuksen parissa harjoitetut taidot lienevät siirrettävässä muihin tilanteisiin – ja toisinpäin.
Ratsastustaidon palikoista hevosen mielen hallinta näyttäytyy minulle osa-alueista sellaisena, josta on parhaiten saatavilla hyvin perusteltuja väitteitä, ja jopa tutkimustietoa. Ehkä tämä käsitykseni johtuu vain siitä, että tällä hetkellä se on parhaiten tuntemani osa-alue. Voi tietenkin myös olla, että hevosen mielen hallinta on parhaiten tuntemani osa-alue juuri siksi, että aiheesta on tutkittua tietoa saatavilla... Tiedolla hevosen mielen hallinnasta tarkoitan ymmärrystä siitä, kuinka hevonen oppii, millaisia ovat hevosen kognitiot ja millaista on hevosen lajityypillinen käyttäytyminen. On ehkä tehokkaampaa hankkia tätä tietoa myös muualta kuin vain ohjeita tipoittain huutavalta ratsastuksenopettajalta, kun samanaikaisesti yrittää saada oman ja hevosen kehon taipumaan sulkutaivutukseen.
Edellä kuvaamani ovat ratsastustaidon osa-alueita. Hevosen kouluttamisen osa-alueisiin voit tutustua tästä.
Miten opetetaan? ─ naksuttelua ratsastajille
Ratsastuksen opettaminen (käsite sisältää myös ns. valmentamisen, ei pelkästään ratsastuskouluissa annettavan opetuksen) on perinteisesti hyvin behavioristista. Ratsastusta opetetaan opettajan (tai perinteen) määräämissä osissa pala palalta, arvioimalla ja antamalla oppilaalle välittömästi palautetta tämän suorituksista. Behavioristisessa opetuksessa opettaja on aktiivisessa ja oppija passiivisessa tiedon vastaanottajan roolissa. Behavioristisen oppimisnäkemyksen perusoletuksiin kuuluu, että on olemassa sellaista oikeaa tietoa, joka pitää omaksua siinä muodossa kuin se on opetettukin. Ratsastuksen opetuksesta tosin yleensä uupuu behaviorismin hyvät puolet eli opetettavan asian määritteleminen selkeästi ja tarkasti sekä looginen eteneminen…[1] Ironista on, että ratsastajia kyllä opetetaan behavioristisesti, mutta operantista hevosenkoulutuksesta kertominen saa ratsastuksenopettajan huudahtamaan: ”tuohan on sitä kamalaa ja jo kuopattua behaviorismia!”.
Siihen, miten ratsastusta opetetaan, vaikuttavat opettajan kykyjen lisäksi ratsastajien odotukset. Omilla hevosillaan valmentautuvat haluavat valmiita käytösmalleja ja tiedon siitä miten ne opetetaan: ”seuraavaksi opeta hevosellesi käytös X ja se opetetaan tavalla Y”. Tämä on tyypillisin tapa opettaa hevosenkoulutusta. Kokeneilla valmentajilla on sentään monta vaihtoehtoista tapaa päästä tavoitteeseen eli saada aikaan käytös X. Tästä askel eteenpäin on se, että ymmärretään lainalaisuudet käytösten takana, niin hevosen oppimispsykologiset kuin yhtälailla hevosen biomekaniikkaan liittyvät, kuten mille jalalle hevonen laittaa painoa liikkeen missäkin vaiheessa. Koska hevosen kouluttamista on totuttu lähestymään käytösmallikokoelmana eikä lainalaisuuksien näkökulmasta, tuntuu joskus olevan haasteellista ymmärtää, että operantin kouluttamisen opiskelussa lähestymistapa on toinen.
Kun luennoin hevosen oppimisesta, en yleensä kerro mielipiteitäni siitä, kuinka hevosen tulisi liikkua ja miten tähän päästään, enkä edes koe olevani aiheessa kovinkaan pätevä. Operantti koulutustapa kun ei ole oppi siitä miten hevosen tulee liikkua, vaan ne opit on haettava ihan muualta erikseen. Operantin kouluttamisen käsikirja ei kerro, millaisista vaiheista laukkapiruetin opettaminen koostuu. Sen sijaan se kertoo, mitä välivaiheiden työstämisessä kannattaa huomioida ja mitä on hyvä tehdä siinä vaiheessa, kun käytös alkaa olla koossa. Oppimisen lainalaisuuksien ymmärtäminen antaa liikkumavapautta, sillä jokainen voi käyttää tietoa opettaakseen haluamansa liikkeet, liikkumistavat ja käytökset. Loppujen lopuksi vain mielikuvitus on rajana sille, mitä oppimisen lainalaisuudet ymmärtävä kouluttaja voi hevoselle opettaa – luonnollisesti tietyt kognitiiviset ja fyysiset rajoitteet huomioiden: hevosesi ei opi ilman apuvälineitä lentämään eikä se tule tekemään puolestasi tilastomatematiikan tehtäviä. Toki monet operantin koulutustavan hyvin osaavat kouluttajat samalla myös opettavat omaa näkemystään koulutettavien käytösten tärkeysjärjestyksestä ja hevosen toivotusta liikkumistavasta. (Toivottavasti) tulevaisuudessa yhä useammat valmentajat ja opettajat ymmärtävät sekä hevosen oppimisen lainalaisuudet että osaavat opettaa myös sellaista hevosen kehonkäyttöä, joka edistää hevosen terveyttä ja hyvinvointia.
Vaikka valmentajalta voi toivoa perusasioiden ymmärtämistä jokaiselta ratsastustaidon osa-alueelta, kannattaa silti pyristellä eroon ajattelutavasta, jossa yhdeltä henkilöltä saadaan vastaus aivan kaikkeen. Kenellekään ei pitäisi olla yllätys, että ihmiset ovat taitavia eri osa-alueilla, ja näin on myös ratsastuksessa. Tieto on yhä pirstoutuneempaa ja osaajat yhä erikoistuneempia. Asia toimii myös ikään kuin käänteisesti: siltä tätiratsastajaoppilaaltasi, joka on perehtynyt hevosen oppimiseen, voit saada hyviä vinkkejä pelottavaan kohteeseen siedättämisessä, vaikka hän ei hevosia GP-tasolle koulutakaan kuten sinä ja vaikka hänen istunnan katsominen sattuu silmiin. Hevosenkoulutustaito on nimittäin eri asia kuin lajikohtainen koulutustaito, jota on esimerkiksi taito kouluttaa yksittäinen kouluratsastuksessa harrastettu käytös. Hevosenkoulutustaito on hevosen oppimisen ja lajityypillisen käyttäytymisen osaamista ja ymmärtämistä. Ihminen, joka ei itse lainkaan ratsasta, voi toki olla taitava hevosenkouluttaja! Tuolloin häneltä puuttuu ratsastustaidon palikoista ratsastajan kehonhallinnan osaaminen (toki maastatyöskentelykin edellyttää kehonhallintaa).
Kritisoin edellä sitä, että ratsastuksen opettaminen on perinteisesti melko behavioristista. Behavioristisella oppimisteorialla voi silti olla paikkansa myös ratsastajan opettamisessa. Naksutinkaan ei nimittäin ole pelkästään hevosen kouluttamisen väline, vaan on sitä käytetty menestyksellisesti myös ihmisen opettamisessa, muun muassa urheiluvalmennuksessa.[2] Naksuttimen avulla on mahdollista osoittaa ratsastajalle oikealta näyttävä käytöksen hetki, jolloin ratsastaja mahdollisesti saa kiinni siitä, miltä tavoiteltava asento tai liike tuntuu. Tämä voisi olla selkeyttävää kaikkien sanallisten ohjeiden ja neuvojen tulvassa. Taidankin kokeilla tilaisuuden tullen ihan vain viihteen vuoksi, sillä valmentajan ilme on varmasti näkemisen arvoinen, kun tunnin alkaessa lykkään hänelle naksuttimen kouraan.
Lopuksi
Palaan lopuksi ajatukseeni ratsastustaidon osa-alueista. Erikoistuminen yhä pienempien taidon palasten opettamiseen näkyy opetus- ja kurssitarjonnassa, ja ratsastuksen harrastajat hyötyvät mahdollisuudesta keskittyä yhteen ratsastuksen osa-alueeseen kerrallaan. Tuotteistaminen on ajan ilmiö, ja ratsastuksenkin parissa on muodikasta kehittää oma ”menetelmä”, jota sitten myydään kurssien, luentojen ja opetusmateriaalin muodossa. Vaikka taustalla on varmasti pääasiassa vilpitön halu jakaa tietoa ja oivalluksia, kyse on myös liiketoiminnasta. Kaikkea kaupan olevaa tietoa ei perustella argumentein, jotka kestävät kriittisen tarkastelun. Toinen ajan ilmiö on syyllistäminen. Toivottavasti hevosharrastajat eivät lähde syyllistymään, kun eivät ole ehtineet siihen, tähän ja tuohon metodiin ja filosofiaan tutustumaan, eli lanttejaan jokaiseen kirstuun kilauttamaan. Aika moni ratsastusfilosofia on kiteytettävissä muutamaan ydinajatukseen, ja usein pyörääkin ollaan keksimässä uudelleen. Aina kannattaa pyrkiä asian alkulähteille, etsiä punaista lankaa ja niitä lainalaisuuksia sekä perusteluja. Koen oman osa-aluejaotteluni helpottavana, sillä se auttaa asettamaan erilaiset tarjolla olevat metodit, menetelmät ja ajatelmat kontekstiinsa. Tarkoituksena ei ole syyllistää, vaan auttaa käsitystä omista vahvuuksista ja kehitettävistä alueista kirkastumaan. Toisaalta omaatuntoa saa ehkä vähän kolkutellakin, jos on vastahankainen tiedollisten valmiuksiensa päivittämiseen silloin, kun tutkittua tietoa olisi tarjolla.
1. Lindblom-Ylänne, S. & Nevgi, A. (toim.): Yliopisto-opettajan käsikirja. WSOYpro 2011. S. 194-204
2. Ks. www.tagteach.com
Harjoittelemassa piaffin esiastetta (half-steps) valmentajan silmän alla vuonna 2012. Kuva: Heikki Lintumäki