Hevosen kouluttaminen operantilla ehdollistamisella pohjautuu behaviorismiin. Olen useita kertoja saanut kuulla väitteen, jonka mukaan behaviorismi on kuollut ja kuopattu, ja sen takia behaviorismista alkunsa saanutta operanttia eläintenkoulutustakaan ei tulisi enää opettaa. Kun opiskelin Helsingin yliopiston käyttäytymis-tieteellisessä (nyk. kasvatustieteellinen) tiedekunnassa, en suinkaan oppinut, että behaviorismi olisi vain menneen talven lumia. Mistä tässä oikein on kysymys?
Mitkä ihmeen oppimisen teoriat?
Jokaisella joka jotakin opettaa, on jonkinlainen käsitys oppimisesta eli oppimiskäsitys. Oppimisen teoria taas on tieteellinen teoria, jolla selitetään oppimista ja joka pohjautuu tieteelliseen tutkimukseen. (Teorialla ei siis tässä yhteydessä tarkoiteta hypoteesia eli arvausta tapahtumien kulusta, kuten usein arkipuheessa ”teorioista” puhuttaessa.) Behaviorismin lisäksi yleisimmät oppimisen teoriat ovat sosiaalisen oppimisen teoria, yksilön kasvua ja kokemuksen merkitystä korostavat oppimisen teoriat, kognitiiviseen psykologiaan perustuvat oppimisen teoriat, konstruktivistiset oppimisen teoriat sekä sosiokonstruktivistiset oppimisen teoriat. (Lindblom-Ylänne & Nevgi, s. 194) Behavioristinen teoria on siis yksi oppimisen teoria oppimisen teorioiden joukossa.
Oppimisen teoriat, vaikka ne yleensä ajallisesti syntymisjärjestyksessä esitetäänkin, eivät ole kumonneet tai syrjäyttäneet täysin toisiaan. Erilaiset oppimisen teoriat ovat erilaisia tulokulmia samaan asiaan, ja ne täydentävät toisiaan. Uudet teoriat ja teorioiden muutokset ovat toki muokanneet vallitsevia opetuskäytäntöjä tiedon lisääntyessä. Käsittelen näitä oppimisen eri teorioita edempänä vielä lisää. Behaviorismi kuvaa tietynlaista oppimista ja sillä on edelleen myös ihmisen oppimisessa paikkansa, kuten tulemme myöhemmin huomaamaan. Edelleenkin se myös on teoria, jolle tehokas eläintenkoulutustekniikka kannattaa perustaa.
Mikä behaviorismi?
Behavioristinen oppimisen teoria pohjautuu tietenkin behaviorismiin (engl. behavior/behaviour = käytös), jolla viitataan varhaiseen kokeellisen psykologian koulukuntaan. Behavioristinen oppimisen teoria ei siis ole synonyymi tälle varhaiselle psykologian koulukunnalle, vaan jotakin, jonka nämä varhaiset behavioristit keksivät ja kehittivät. Aivan kaikkea behavioristien kehittämää tai ajattelemaa ei enää nykypäivänä pidetä korkeassa arvossa, mutta se ei myöskään tarkoita, että kaikki heidän keksimänsä olisi tungettu silppuriin.
Behavioristit painottivat objektiivisia ja kvantitatiivisia (eli määrällisiä eli tilastollisia) tutkimusmenetelmiä, ja kehittivät ensimmäisinä objektiivisia koeasetelmia ja mittausmenetelmiä käyttäytymisen kokeelliseen tutkimukseen. Näin behaviorismi korosti psykologian yhteenkuuluvuutta muiden luonnontieteiden kanssa. Behaviorismi syntyikin eräänlaisena vastaiskuna introspektiolle ja psykoanalyysille, jotka olivat keskittyneet mielensisältöihin. Behaviorismi hylkäsi tietoisuuden ja mielen tutkimisen kokonaan, ja keskittyi löytämään ennustettavia lainalaisuuksia ulkoisesta käyttäytymisestä. Tämä oli hyvin rationaalinen valinta, sillä tuolloin ei ollut olemassa menetelmiä tietoisuuden tai tunteiden tutkimiseen. Jos halusi tuolloin tehdä tieteellistä oppimisen tutkimusta, oli keskityttävä siihen, mikä oli näkyvissä ja mitattavissa, eli käyttäytymiseen. On toki tietoisuuden ja tunteiden tutkiminen vielä tänäkin päivänä haastavaa!
Behavioristit jalostivat Ivan Pavlovin keksimästä ehdollistumisprosessista (klassinen ehdollistuminen) oppimisprosessimallin, jota operantiksikin ehdollistumiseksi kutsutaan. Ehdollistuminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että yksilön mielessä kaksi asiaa alkaa liittyä toisiinsa, yleensä toistojen seurauksena. Tätä kutsutaan myös assosiatiiviseksi oppimiseksi, sillä kahden toisiinsa aiemmin liittymättömän asian välille muodostuu assosiaatio eli mielleyhtymä. Esimerkiksi jos vesiämpäri putoaa päähäni kotiovesta ulos astuessa, niin alan pelkäämään kastumista kotiovesta kulkiessani. Operantissa oppimisessa opin, että voin vaikuttaa seurauksiin omalla toiminnallani. Kun laitan pakkaspäivänä hansikkaat käsiini, pysyvät käteni mukavan lämpiminä ja vältyn ikävältä seuraukselta, eli näppien palelulta.
B.F. Skinneriä pidetään yleensä behavioristisen oppimiskäsityksen isänä, vaikka myös esimerkiksi Edward Thorndike tutki samoja asioita jo ennen Skinneriä. Behaviorismin erityisenä ansiona pidän sitä, että se nosti esiin ihmisen ja muiden eläinten käyttäytymisen yhdenmukaisuuksia, joita nykyisin mm. neurotieteiden ja evoluutiopsykologian alalla tutkitaan. Aiheesta tosin oli kirjoittanut jo Charles Darwin. Kannattaa huomata, että behaviorismikin voidaan jaotella useaan erilaiseen behaviorismiin, eivätkä kaikki behavioristit olleet kaikesta yksimielisiä. Jotkut behavioristit väittivät, että kaikki käyttäytyminen voidaan selittää behavioraalisen oppimisen lainalaisuuksilla, ja tässä he tietenkin ampuivat kirkkaasti ohi. Kaikki käyttäytyminen ei suinkaan ole opittua, ja ehdollistumisoppimista pidetään vain yhtenä tapana oppia.
Muita lähestymistapoja oppimiseen
Nykypäivänä ei siis kukaan behavioristikaan taida enää ajatella, että kaikki oppiminen olisi vain edellä kuvattua, ympäristön aiheuttamaa assosiatiivista oppimista. Ehkäpä ihan kaikki muinaisetkaan behavioristit eivät näin ajatelleet, mutta muuta oppimista ei vain ollut mahdollista objektiivisesti tutkia. Nykyisin tiedetään, että oppimista tapahtuu monin eri tavoin. Ehdollistumisoppimisen eli assosiatiivisen oppimisen lisäksi tutkitaan esimerkiksi sosiaalista oppimista. Oppimista voi tapahtua myös päättelemällä, mikäli eläimen kognitiiviset kyvyt tämän mahdollistavat. Toisaalta palkitsemisen tai rankaisun elementit lienevät näissäkin läsnä: oivaltaminen aiheuttaa mielihyvän tunteen ja matkittukin käytös johtaa joko palkitsevaan, rankaisevaan tai yhdentekevään seuraukseen.
Mainitsin kirjoitukseni alussa erilaiset oppimisen teoriat. Nämä ovat lähinnä ihmisen oppimista kuvaavia teorioita. Psykologian koulukuntana kognitiivinen psykologia kehittyi behaviorististen kokeellisten menetelmien pohjalle, tavoitteenaan kiertää behaviorististen menetelmien ja teorioiden rajoittuneisuus, ja pitää silti kiinni tieteellisen tutkimuksen objektiivisuudesta. Sittemmin kognitiivinen psykologia pyrki tutkimaan psyykkisiä toimintoja tietorakenteina sekä tiedonkäsittelynä, ja huomioi muun muassa muistin merkityksen. Tältä pohjalta kehittyi kognitiivinen oppimisen teoria, joka tarkasteli ihmistä aktiivisena tiedonkäsittelijänä, kun taas behaviorismissa oppija oli passiivisempi. Oppimisen teorioita voi jaotella oppijan roolin lisäksi monilla muilla eri tavoilla, esimerkiksi toiset teoriat keskittyvät yksilön oppimiseen, toiset yhteisölliseen oppimiseen. Mielestäni behavioristinen oppimisen teoria kuvaa, mitä yksilön aivoissa ja käyttäytymisessä tapahtuu oppimisen hetkellä. Kognitiivisen oppimisen teoria tutkii yksilön oppimista mielen- ja tiedonkäsittelyn prosessit laajemmin huomioiden, ja konstruktivistiset ja sosiokonstruktivistiset teoriat kuvaavat oppimisen ilmiötä vielä laajemmin, huomioiden yhteisön ja kulttuurin merkityksen oppimisessa.
On hyvä ymmärtää, että:
vaikka oppimistilanne pyrittäisiin suunnittelemaan ja toteuttamaan kognitiivisen, konstruktivistisen tai sosiokonstruktivistisen oppimisen teorian näkökulmasta, tapahtuu oppimistilanteessa yksilön oppiessa aina assosiatiivista oppimista eli asioiden toisiinsa yhdistymistä.
Behaviorismi ja aivotutkimus
Kun sanon opettavani operanttia kouluttamista, en koe tarpeelliseksi rajata käsitettä historiallisen behavioristisen koulukunnan alle, vaan luen mukaan kaiken yksilön oppimista koskevan, erityisesti neurotieteen tuottaman tutkimustiedon. Operantti koulutustekniikkakin on kehittynyt varhaisten behavioristen ajoista. Behaviorismi teki muinoin yksilön oppimisen kannalta keskeiset yksilön oppimista koskevat löydökset, jotka moderni aivotutkimus on sittemmin todentanut. Nykyaikaisen operantin koulutustavan voikin väittää perustuvan aivotutkimukseen, sillä operantti koulutustapa on yhdenmukainen sen kanssa, mitä tiedetään aivojen palkitsemisjärjestelmien roolista oppimisessa.
Jotkut kai perustelevat hevosenkoulutustapaansa myös muilla oppimisen teorioilla kuin behavioristisella. Kuten edellä kerroin, kuvaa kognitiivinen oppimisen teoria lähinnä sitä, kuinka ihmisen oppiminen on tiedonkäsittelyä ja mallien rakentumista mielessä. Ihmisen tehokas opettaminen huomioi ihmisen aikaisemmat kokemukset ja osaamisen, ja pyrkii tarjoamaan mahdollisuuksia liittää uusi tieto aikaisempaan tietoon. Näin toki toimitaan myös hevosta kouluttaessa: hevoselle on turha opettaa taivutusväistöä, jos hevonen ei vielä osaa lähteä liikkeelle jostakin vihjeestä, tai kääntää päätään ohjasavusta. Sosiokonstruktivistinen lähestymistapa huomioi, kuinka ihmisen tieto on kulttuurisesti rakentunutta, ja voidaan myös puhua kokonaisten ryhmien ja organisaatioiden oppimisesta. Millainen olisi sitten sosiokonstruktivistinen hevosenkoulutustapa, on minulle mysteeri. Itsestään selvää toki on, että koko hevosenkoulutustieto ja ratsastuksen kulttuuri on sosiaalisesti konstruoitua, mutta hevoselle ei vain kannata ääneen esitelmöidä ratsastuksen teoriasta tai antaa luettavaksi kirjaa ratsastuksen historiasta. Jos kyse on ryhmässä oppimisesta, niin kokonaista hevoslaumaa voi toki opettaa samanaikaisesti: hevoslauma oppii kyllä näppärästi vaikkapa juoksemaan laitumelta portille tietyn äänimerkin kuultuaan, jos äänimerkkiä seuraa ruokinta. Ehkä sosiokonstruktivistisessa hevosenkoulutuksessa myös hevoset opettavat kouluttajalleen jotakin, kuten että ne tulevat portille huomattavasti innokkaammin huonolla säällä. Tällaisia havaintoja toki hereillä oleva operantti kouluttajakin tekee. Siinä laumana rynnätessään hevoset myös samalla yhteisöllisesti opettavat toisilleen, että kuka saa olla portilla ekana ja kenen kannattaa odottaa vuoroaan vähän taaempana… Niille muodostuu mahdollisesti oma, kyseiselle laumalle ominainen tapa toimia, joka voi poiketa toisenlaisten laumakokoonpanojen toiminnasta.
Tutkimustiedossa on se hyvä puoli, että se on julkista, eli kaikkien kiinnostuneiden luettavissa ja arvioitavissa. Tämäkin on syy, miksi oma hevosenkoulutustapa kannattaa perustaa operantille oppimiselle: materiaalia on yllin kyllin saatavilla. Joillekin voi tulla yllätyksenä, että operanttia kouluttamista ei keksinyt Tuire Kaimio tai Andrew McLean (eikä kumpikaan heistä ole näin koskaan väittänyt). Tieteelliseen tutkimukseen kuuluu avoimuus, jolloin jokainen voi toistaa saman tutkimusasetelman testatakseen, saako vastaavat tulokset. Myös käytännön operantissa kouluttamisessa jokainen voi ihan itse todeta, tuottaako operantin koulutustavan harjoittaminen toivotun lopputuloksen. Vierastan tämän hetken trendiä kehittää kaikenlaisia omia, kaupallistettuja ”menetelmiä”. Hevosenkoulutusmenetelmänkin täytyy teoriapohjaltaan perustua kaikille avoimeen tutkimustietoon – tai sitten teoriapohja on olematonta. Menetelmä, joka ei ole luotettavasti perusteltavissa tai jonka perusteluja ei aseteta kriittisesti tarkasteltavaksi, on yksinkertaisesti huuhaata. Voi olla, että operantti kouluttaminen ei siksi kaikkia hevosenkouluttajia kiinnostakaan juuri siitä syystä, että sitä ei voi "omia" eikä kaupallistaa omaksi, salaiseksi metodikseen, johon pääsee tutustumaan vain hintavilla kursseilla.
Oppimisen lainalaisuuksia tunteva, eli käytännössä operanttia oppimista opiskellut lukee hevosenkoulutustilannetta kuin avointa kirjaa. Seuratessaan toisen kouluttajan työskentelyä hän näkee, mitä oppimisen mekanismeja tilanteessa on toiminnassa, riippumatta siitä mitä koulutusmenetelmää kouluttaja väittää käyttävänsä, tai minkä seikan hän väittää hevostaan motivoivan. Missä hevonen oppii, siellä näkyy aina käytökselle annettavia palautteita, eli rankaisuja tai palkintoja. (Käytös voi toki muuttua myös muista syistä kuin oppimisen seurauksena, esimerkiksi vireystilan muuttuessa). Operantti kouluttaminen ei siis ole mikään koulutusmenetelmä, jonka voi halutessaan valita tai jättää pois. Aina kun eläin oppii oman toimintansa seurauksista, ovat operantin oppimisen mekanismit eli toisin sanoen aivojen palkitsemisjärjestelmät käytössä. Tämän keksivät behavioristit, vaikka heillä ei mahdollisuutta tehdä modernia aivotutkimusta vielä ollutkaan. Ehkäpä tämä riittää selventämään melko hyvin, miksi tämän päivän eläintenkouluttajat tuntevat edelleen arvostusta behavioristeja kohtaan!
Behaviorismi tänään ihmisiä koulutettaessa
Vaikka behavioristien kehittämä operantti kouluttaminen on tehokkain eläintenkoulutustapa, on kuitenkin useita syitä, miksi ihmisten opettamista ei kannata perustaa behavioristisen oppimisen teorian varaan. Ensinnäkin ihminen poikkeaa muista eläimistä kognitiivisilta kyvyiltään valtavasti. Ihminen voi siksi siirtää tietoa toiselle tavoin, jotka eivät eläinten kanssa ole käytettävissä: ihminen osaa lukea ja kirjoittaa, tai ainakin kertoa ja kuunnella tarinoita. Ihminen pystyy myös päättelemään (toiset paremmin, toiset huonommin…) ja oppimaan pohdiskelemalla. Ihminen on taitava oppimaan mallista myös aikuisiällä. Kognitiivisten kykyjensä ansiosta ihminen kykenee motivoitumaan monipuolisemmin kuin eläin: motivaattorin ei tarvitse olla näkyvillä, vaan ihminen voi tavoitella abstraktejakin asioita, esimerkiksi kymmenen opiskeluvuoden päässä odottavia uramahdollisuuksia. Eläinten oppiminen on pitkälti rajoittunut hetkessä tapahtuvaan ympäristöstä oppimiseen. Tästä syystä ihmisen motivoituminen on myös monimutkaisempaa: ulkoiset palkkiot voivat jopa haitata ihmisen motivoitumista. Ihmisen ja eläimen motivoitumisen eroista voit lukea tarkemmin tästä.
Kun oppijana on ihminen, ei pelkkään behavioristisen oppimisen teoriaan perustuva opetus yleensä takaa parhaita oppimistuloksia. Behavioristisessa mallissa opetus on hyvin opettajalähtöistä, ja oppija passiivinen tiedon vastaanottaja. Tuolloin opettaja määrittelee tarkkaan, mitä opitaan, jakaa opittavan aineksen osatavoitteisiin, ja lopuksi kontrolloi, tuliko asia opittua. Opiskelijan tehtävänä on lähinnä oppia toistamaan opetettu aines sellaisenaan (”hauki on kala”). Menetelmä voi toki olla pätevä silloin, kun tavoitteena on vaikkapa oppia irrallisia sanalistoja. Erityisesti akateemisen oppimisen kontekstissa tämä ei ole tehokas lähestymistapa, sillä toivottavaa on, että oppija pystyisi kriittisesti arvioimaan sekä soveltamaan opittua tietoa. Tuolloin on käytettävä opetusmetodeja, jotka korostavat opittavan aineksen ymmärtämistä ja ohjaavat ns. syväsuuntautuneeseen opiskelutapaan. Opittavan aineksen sitominen oppijan aikaisempaan osaamiseen ja tietoon, sekä henkilökohtaisiin tavoitteisiin paitsi parantaa oppimistuloksia, on myös yhteydessä sisäisen motivaation syntyyn. Se kuitenkaan ei tarkoita, etteikö jokaisen jotakin opettavan olisi syytä myös yleisellä tasolla ymmärtää, miten aivojen palkitsemisjärjestelmät toimivat (assosiatiivinen oppiminen). Esimerkiksi yliopistokurssia suunnitellessa tarvitaan ainesosia kaikista oppimisen teorioista: mikä on kurssin tavoite, ja millaisiin osa-alueisiin pilkotaan se opittava aines, joka kaikkien tulee kurssin jälkeen hallita (behaviorismi); kuinka opettaja voi omalla esimerkillään luoda opiskelijoille mallia esimerkiksi siitä, kuinka tutkimusta tehdään (sosiaalisen oppimisen teoria); miten kurssilaisten omat tavoitteet ja kiinnostuksen kohteet voidaan huomioida kurssilla (yksilön kasvua ja kokemuksen merkitystä korostavat teoriat); millaiset tehtävät tukevat parhaiten sitä, että opittu aines säilyy muistissa myös kurssin jälkeen ja opiskelija kykenee oppimaansa myös soveltamaan (kognitiiviset oppimisen teoriat); rakennetaanko kurssi esimerkiksi siten, että opiskelija toteuttaa siinä oman, pienimuotoisen tutkimusprojektinsa (konstruktivistiset oppimisen teoriat) tai toteutetaanko kurssi mahdollisesti niin, että opiskelijat toteuttavat tutkimusprojektinsa ryhmissä (sosiokonstruktivistiset oppimisen teoriat).
Tästä huolimatta behaviorismi ei ole ihmistenkään kouluttamisessa täysin kuollutta ja kuopattua. On taitoja, joiden opiskelu ”behavioristisesti” voi olla perusteltua, vaikkapa joidenkin teknisten turvallisuustoimenpiteiden, jotka kaikkien tulee aina suorittaa samassa järjestyksessä. Myös anatomiaa tai maantiedettä opiskellessa termistön "pänttäämisestä" on edelleenkin hyötyä, aivan kaikkea ei voi nykypäivänäkään jättää ymmärtämisen tai googlaamisen varaan. Samalla tapaa erilaisten fyysisten taitojen, kuten golf-lyönnin, opiskelussa korostuu oikean liikeradan oppiminen toistojen kautta, ei niinkään tiedon kriittinen arviointi tai sen soveltaminen… Toisin sanoen opittavan aineksen ja opetusmetodin välillä on nähtävissä yhteys. Behaviorismi ei ole kuollut ja kuopattu, vaan behaviorismin sovelluksia aktiivisesti tutkitaan käyttäytymisanalyysiksi* kutsutulla tieteenalalla (behavior analysis), hyödynnetään kognitiivis-behavioraalisessa psykoterapiassa ja käytetään esimerkiksi autistien kuntoutuksessa. Kiinnostuneet löytävät helposti lisätietoa googlella. Ylipäätään oppimisen lainalaisuuksien tunteminen auttaa varmasti lasten kasvatuksessa, ymmärtämään paremmin kanssaihmisiä ja omaakin toimintaa – mikä meitä palkitsee tai minkä koemme rankaisuna. Mikäli näistä aiheista on niin kiinnostunut, että ajautuu opiskelemaan oppimis- tai motivaatiopsykologiaa tai neurotieteitä, törmää ehdollistumisoppimisen käsitteisiin väistämättä jo alkeisopinnoissa.
Analogiaa
Sosiaalisessa mediassa on ihmetelty, että miksi eläintenkouluttajat aina mainitsevat Ivan Pavlovin ja B.F. Skinnerin, vaikka nykyisessä kouluttamistekniikassa on jo edetty pitkälle näiden herrojen ajasta. Siltä varalta että asia ei täysin kirkastunutkaan tämän kirjoitukseni myötä, havainnollistan aihetta vielä rinnastuksen avulla. Operantin oppimisen teoria rinnastuu tässä suhteessa evoluutioteoriaan, ja Pavlov ja Skinner Darwiniin. Nykyajan evoluutiobiologia perustuu pääosin Darwinin 1800-luvulla esittämiin ajatuksiin. Ne ovat luonnollisesti muokkautuneet uusien tutkimustulosten myötä, mutta tutkimukset eivät ole mitätöineet Darwinin teorian perustaa. (Björklund, s. 17) Sama pätee Pavlovin ja Skinnerin oivalluksiin ehdollistumisesta. Operantin kouluttamisen tekniikka perustuu edelleen näiden herrojen tekemiin löydöksiin, eivätkä uusimmatkaan tutkimukset ole niitä mitätöineet, päinvastoin. Analogia ei tietenkään ole kaikilta osin täydellinen. Silti on hieman huvittavaa, kuinka samalla tapaa kuin evoluutiobiologiasta, myös operantista kouluttamisesta on suurella yleisöllä samankaltaisia virhekäsityksiä. Saa kuulla ja lukea kummallisia, virheellisiä heittoja darwinismista ja behaviorismista. Virhekäsitysten viljelyn ja vahvistamisen sijaan kannattaa ottaa selvää siitä, mistä asioissa on kyse, sillä oppiminen on monella tapaa innostavaa ja palkitsevaa.
Mainitut lähteet:
Björklund, M.: Evoluutiobiologia. Gaudeamus, 2009.
Lindblom-Ylänne, S. & Nevgi, A. (toim.): Yliopisto-opettajan käsikirja. WSOYpro Oy, 2011.
* Seuraava sitaatti on sivulta 67, teoksesta Tuomisto, Martti T. & Parkkinen, Lauri: Käyttäytymisanalyysin sanakirja, kolmas painos, julkaisija Suomen Käyttäytymistieteellinen Tutkimuslaitos (SKT), Tampere 2011: Käyttäytymisanalyysi (behavior analysis) on käyttäytymistä muuttavien ympäristötapahtumien tutkimusta. Käyttäytymisanalyysin perustaja oli B.F. Skinner. Käyttäytymisanalyysi yleistyi 1970-luvulla. Se ei kiellä ajatusten ja tunteiden olemassaoloa, eikä se ole vaikute-vaste-psykologiaa. Käyttäytymisanalyysi on monimutkaisen käyttäytymisen jakamista funktionaalisiin osiin. Laajemmassa merkityksessä käyttäytymisanalyysi on oma psykologian alueensa ja koulukuntansa.