< Takaisin

Miksi perustella? - Tutkimustiedon luonteesta hevosihmisille ja miksei muillekin

Perustelen, miksi kirjoitin tämän

”Mutta sehän on eläintenkoulutusta, ei sillä ole mitään tekemistä ratsastuksen kanssa!” Muutamia kertoja olen kuullut tämän hassun lausahduksen, kun puhe on ollut operantista kouluttamisesta. Hevonen nyt kuitenkin sattuu olemaan eläin ja ratsastus hevoseläimen kouluttamista. Hevosharrastus elää toisinaan niin omassa poterossaan, että joillekin harrastajille näyttää tulevan yllätyksenä, kuinka erilaiset lainalaisuudet ja säännönmukaisuudet pätevät myös hevosten parissa. Esimerkiksi oppimisen lainalaisuudet ovat läsnä kun hevonen tai ratsastaja oppii, etologit tutkivat hevostenkin käyttäytymistä, ja liikunta- ja urheilulääketieteen tutkimustuloksista riittää varmasti ammennettavaa hevosen ja ratsastajan fyysiseen valmentamiseen.

Ei tarvitse tehdä tieteellistä tutkimusta voidakseen havainnoida hevosen kouluttamiseen liittyviä lainalaisuuksia. Hevosenkoulutustaito lienee aina tarkoittanut sitä, että kouluttajalle on kokemuksen myötä muodostunut käsityksiä erilaisista säännönmukaisuuksista. Yksinkertaisimmillaan tällaisia ovat havainnot siitä missä järjestyksessä hevosen jalat liikkuvat ravissa, millaisin harjoituksin voi hevosen opettaa pysymään vastalaukassa, tai millaisia kohteita hevoset tuppaavat säikkymään. Omassa mielessä muodostuneet käsitykset erilaisten asioiden säännönmukaisuuksista sekä erityisesti syy-seuraussuhteista saattavat monissa yhteyksissä olla kuitenkin virheellisiä, ja juuri tätä varten tarvitaan tutkimusta (tai ainakin tietoista, analyyttista ajattelua) selvittämään, mistä oikein on kyse. Tutkimuksella voidaan selvittää, onko korrelaatio eli riippuvuussuhde joidenkin asioiden välillä todellakin olemassa, ja jos oikein hyvin käy, saadaan selville myös kausaliteetti eli syy-seuraussuhde. Usein asiat A ja B tapahtuvat yhtä aikaisesti, jolloin niiden välillä saattaa olla riippuvuussuhde (korrelaatio), mutta se ei vielä tarkoita, että A aiheuttaisi B:n tai päinvastoin (kausaliteetti). Kuuluisan esteratsastajan hevonen ei ehkä kerää ruusukkeita siksi, että sille syötetään ihmejauhetta purkista tai vielä vähemmän siksi, että ratsastajalla on tietynmerkkiset ratsastusalushousut.

Keskustelupalstoilla voi havaita tuon tuosta melkoisia lapsuksia tutkittuun tietoon liittyen. Ei ihme, että tieto operantista kouluttamisesta ei löydä tartuntapintaa jos ajatuksena on, että ”operantti oppiminenhan nyt on vain yksi teoria”. Aina ei auta, että kerrot mitä tieteellinen teoria merkitsee: se ei suinkaan ole synonyymi hypoteesille eli olettamukselle, eli arkikielen ”vain teoria”-käsitykselle. Tieteellinen teoria ei ole oletus tai arvaus tapahtumien kulusta, vaan tiedeyhteisön yleisesti hyväksymä, tällä hetkellä vallalla oleva käsitys asioista (esim. evoluutioteoria tai suhteellisuusteoria). Perustelut eivät löydä perille, vaan takaisin saatetaan tokaista, että ”tiedekin on vain uskomus”.

Sosiaalisessa mediassa kuultua on myös, että koska eri ruoka-aineet todetaan vuoroin terveellisiksi ja vuoroin haitallisiksi, on tämä vienyt uskon tutkimukseen ylipäätään. Suuren yleisön käsitys tutkimuksesta ei ikävä kyllä muodostu tutkimusraportteja, vaan lähinnä lyhyitä lehtijuttuja lukemalla. Oma ongelmansa ovat toimittajat, jotka tutkimustuloksista kirjoittaessaan osin osaamattomuuttaan, osin tarkoituksellisesti vääristelevät tietoa tehdäkseen jutusta myyvemmän. Tämä ei kuitenkaan tee itse tutkimustiedosta epäuskottavampaa. On esimerkiksi selvää, että eri ravintoaineet voivat niin edistää kuin haitatakin terveyttä, vaikkapa eri väestöryhmillä ja eri yhteyksissä testattuina. Laadukkaassa tutkimuksessa arvioidaan myös sitä, millaiseen joukkoon siinä saadut tulokset ovat yleistettävissä. Esimerkiksi jos tutkitaan yhdysvaltalaisen yliopiston opiskelijoiden (yleisin tutkimuksissa käytetty koehenkilöjoukko) sosiaalisen median käyttötapoja, ei saatu tieto välttämättä ole yleistettävissä suomalaisiin eläkeläisiin.

Koska törmään muun muassa edellä mainitsemiini esimerkkeihin jatkuvasti, haluan tällä kirjoituksella hieman valottaa, mitä se tieteellisesti tutkittu tieto oikein on ja miten se eroaa muusta tiedosta – vai eroaako? Toivon tämän kirjoituksen tarjoavan helpotusta informaatioähkyssä ja erilaisten väittämien tulvassa suunnistaville. Lisäksi toivon sen tietenkin edistävän tasokkaampaa keskustelua sosiaalisessa mediassa.

 

Kaikki lähtee perusteluista

Meitä ympäröi koko ajan kasvava, valtaisa määrä informaatiota, joten ihminen ymmärrettävästi on informaatiotsunamin vyöryessä hämillään.  Informaation luotettavuuden arviointi on taito, johon kouluissa tulisi keskittyä – asioita ei tarvitse enää niinkään opiskella ulkoa, kun kaikki informaatio on tallennettuna tarkasteltavissa uudelleen ja uudelleen. Tästä johtuen tärkeämpää on ymmärtää, että mikä informaatio on relevanttia ja luotettavaa, sekä millaisia ovat erilaisten informaatioiden väliset suhteet. Tätä taitoa voi opiskella myös aikuisiällä. Informaation merkityksen ja luotettavuuden määrää loppujen lopuksi se, miten informaatio on perusteltu. On siis keskityttävä perusteluiden tarkasteluun.

Hevosmaailmassa usein auktoriteetti riittää perusteluksi: guru uskotaan kaikkitietäväksi, ja kaikki häneltä vastaanotettu tieto hyväksytään sellaisenaan. Gurulta tulevaa tietoa tulisi kuitenkin arvioida ihan samalla tavalla kuin mistä tahansa lähteestä saatavaa tietoa eli kysyä: miten väite on perusteltu? Jos guru on oikeasti asiantuntija, osaa hän kyllä perustella väitteensä tyydyttävästi. Todellinen asiantuntija osaa myös sanoa ”en tiedä”, kun kyse on asiasta josta hänellä ei ole tietoa. Tämä on tutkijoiden ominaisuus, mutta gurut oikeutetusti pelkäävät tipahtavansa jalustalta jos paljastavat, etteivät olekaan kaikkitietäviä. Myös tieteellinen tutkimus voi saada auktoriteetin aseman: perustellaan jonkin tiedon paremmuutta vain sillä, että sen sanotaan olevan tieteellisesti tutkittua tietoa. Keskustellessa omia näkemyksiä tuetaan usein viittaamalla johonkin tutkimusartikkeliin tai väitöskirjaan, jota ei ole edes luettu tai ainakaan ymmärretty. Tutkimustietoa arvioitaessa kannattaa aina perehtyä itse tutkimukseen, eli niihin perusteluihin. Kaikilla aloilla osaamisemme ei kuitenkaan riitä itse tutkimuksen arviointiin, vaan joudumme luottamaan auktoriteetteihin, esim. julkaisijaan tai lähteen suosittelijan asiantuntemukseen. Tutkimustietoa arvioidessa tulisi tarkastaa ainakin missä tutkimus on julkaistu – vertaisarvioidussa tiedelehdessä vai ns. roskalehdessä. Se, että tutkimuksen on tehnyt (itselle tuntematon) professori, ei vielä kerro itse tutkimuksesta mitään.

 

Mitä on tieteellinen tiedonhankinta?

Tiede voidaan määritellä monella eri tavalla. Yksi tapa on tarkastella sitä laajasti systemaattisena tiedonhankintana, jolloin se ulottuu kauas länsimaisen tiedetradition ulkopuolelle. Seuraavassa lähestyn aihetta nimenomaan tästä tiedonhankintamenetelmän näkökulmasta. Millaista on tieteellisen tiedonhankintaprosessin tuottama tieto, ja miten se eroaa muusta informaatiosta, jota maailma on pullollaan?

Varmaankin jossakin historian saatossa eli ihminen, joka keksi, että eri asioiden taustalla vallitsi lainalaisuuksia eli säännönmukaisuuksia. Oppivathan eläimetkin assosiaatioiden avulla, eli oppimalla asioiden välisiä yhteyksiä ja tekemällä näistä yleistyksiä, kuten olen tuonut esiin muissa kirjoituksissani. Toisinaan säännönmukaisuuksien huomaaminen ja assosiaatioiden syntyminen (eli oppiminen) oli myös henkiinjäämisen ehto. Esimerkiksi tietynlaisia ilmiöitä saattoi seurata rajuilma, ja ne jotka rajuilmalta suojautuivat, jäivät todennäköisemmin jatkamaan sukua, joten ehkäpä kyky ja halu selvittää lainalaisuuksia ihmisessä vahvistui luonnonvalinnan seurauksena? Edelleen arjessa mielesi muodostaa erilaisia teorioita ja selityksiä ympäröivästä maailmasta, halusit tai et. Voit itse vaikuttaa siihen, kuinka tasokkaita nämä muodostamasi teoriat tai selittävät skeemat ovat. Tieteellinen tutkimus ei ole juurikaan tämän ihmeellisempää: etsitään lainalaisuuksia, jotta saisimme yleistettävissä olevaa tietoa, ja kykenisimme selittämään ja ennustamaan (kvantitatiivinen eli määrällinen eli tilastollinen tutkimus). Toki myös sellaista tieteellistä tutkimusta tehdään, jossa ei pyritä yleistyksiin eli säännönmukaisuuksien löytämiseen, vaan jonkin yksittäisen havainnon tai yksilön  ymmärtämiseen (kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus). Sopiva tutkimusmenetelmä, kvalitatiivinen tai kvantitatiivinen, määräytyy tutkimusaiheen mukaan.

Palataan mielikuvittelemaan muinaiseen maailmaan. Siellä esi-isämme vaeltaa uudelle asuinalueelle, jossa hän kohtaa uusia punaisia marjoja ja miettii, että tohtisiko maistaa. Paikalle ilmestyy lajitoveri esittämään mielipiteensä marjoista: ne ovat hyviä ja parantavat potenssia. Kehuupa hän, että ne ovat ihmeparantaneet monia sairaita, mutta jättää kertomatta, että enemmistö marjoja nauttineista ihmisistä ei ole parantunut vaivoistaan. Myöskään hän ei kerro, että yksi marjoja ahminut kuolikin, eihän kuolema johtunut marjoista vaan pahoista hengistä. Selvää hänen mielestään kuitenkin on, että juuri parantumiset ovat seurausta marjojen syömisestä. Kannattaako esi-isän uskoa lajitoverin mielipidettä tai mutuilla että marjat kyllä tuoksuvat aika kivalle ja intuitio niistä on hyvä? Kannattaisiko hänen kysellä kavereilta, jospa pari tuttua olisi marjoja maistanut ja niiden vaikutuksia kehuisi? Ehkä hän voisi odotella, jos unessa tulisi tieto siitä, kannattaako marjoja popsia? Vai olisiko ehkä viisainta jonkin aikaa seurata ja pitää mielessään kirjaa siitä, mitä marjoja syöville ihmisille ja eläimille tapahtuu, ja mitä muita yhdistäviä tekijöitä näillä ihmisillä ja eläimillä mahdollisesti on? Kirjanpitoa, jossa esi-isä tarkastelee riittävän laajaa joukkoa marjojensyöjiä, voidaan pitää tieteellisen tiedonhankinnan esiasteena. Näin tiede näyttäytyy yhtenä uskomusten muodostamisen tapana. Se on vain yksinkertaisesti parempi kuin mikään muu menetelmä, vai millä perusteella yllä esitetty mutu tai muu uskomus olisivat parempia tapoja hankkia tietoa? Tästä syystä tieteellinen tutkimus on tälläkin hetkellä paras tiedonhankintamenetelmä, joka meillä on saatavilla. Kukaan ei väitä, että se olisi ongelmaton, aukoton tai täydellinen.

Kun esi-isä on riittävän ajan seurannut marjoja syöviä ihmisiä ja eläimiä, on kasassa mahdollisesti yleistettävää tietoa. Jos yli puolet marjoja syöneistä kokee hallusinaatioita, onko tämä sattumaa? Esi-isän kannattaa myös syöttää osalle koehenkilöitä toisen kasvin samannäköisiä marjoja ilman, että koehenkilöt itse tietävät, mistä marjoista on kyse. Itse asiassa esi-isän kannattaa palkata avustaja, joka ei hänkään tiedä, mitkä koesyöjille tarjottavat marjat ovat uudesta pensaasta, mitkä taas toisen kasvin marjoja*. Toki on lisäksi ymmärrettävä, että mitkä kaikki muut seikat asiaan vaikuttavat, ehkäpä marjoja syövät samalla juovat läheisestä saastuneesta lähteestä, ja siksi hallusinoivat? Korrelaatio kun ei edelleenkään ole sama asia kuin kausaliteetti, eli siitä että kaksi asiaa tapahtuu yhtä aikaa, ei voi vielä syy-yhteyttä päätellä. Tieteellisessä tutkimuksessa tämä osataan ottaa huomioon. Arkipäättelyssä ja sosiaalisen median keskusteluissa tämä taas tuppaa kerta toisensa jälkeen meiltä unohtumaan. Myöskään eläimet eivät ole järin taitavia ymmärtämään korrelaation ja kausaliteetin eroja. Jos hevonen joutuu pilkkihaalarisen pahoinpitelemäksi, se saattaa koko loppuelämänsä pelätä pilkkihaalarisia, vaikka sen kokema väkivalta ei johtunut asusta. Mutta eihän ihminen onneksi sorru näin yksinkertaiseen yleistämiseen, kiitos kognitiivisten kykyjemme…

Vaikka tutkijat pääosin ymmärtävät korrelaation ja kausaliteetin eron, niin valitettavasti tutkijatkin ovat vain ihmisiä. Huonojakin tutkimuksia julkaistaan ja erilaisia ongelmia tutkimuksissa ilmenee. Onneksi tutkimustietoon kuuluu se, että tutkijat asettavat saamansa tiedon toisten tutkijoiden kritisoitaviksi, eli tutkimukset vertaisarvioidaan. Uusien, tiedeyhteisön enemmistön yleisesti hyväksymien tutkimustulosten seurauksena toteutuu tieteen itsensäkorjaavuus: tutkimustieto muuttuu, korjaantuu ja täydentyy jatkuvasti. Juuri tästä syystä samoja asioita tutkitaan uudelleen: sitä varmempaa tieto on, mitä useammassa tutkimusasetelmassa se on onnistuttu toistamaan. Tätä sitten kritisoidaan keskustelupalstoilla: ”miksi tuo on taas tutkittu, eikös se ollut jo kaikkien tiedossa” ja ”eihän tutkimuksiin voi luottaa, kun aikaisemmin tästä oltiin eri mieltä”.

Tieteellisen tutkimustuloksen sekä tieteellisen tiedon voidaan myös katsoa olevan eri asioita. Edellinen on yhden tieteellisen tutkimuksen tulos, joka on saatu aikaan ja perusteltu tiedeyhteisön hyväksymillä menetelmillä. Lisäksi tutkimus on annettu tiedeyhteisölle arvioitavaksi, yleensä julkaisemalla siinä vertaisarvioidussa tiedelehdessä. Tutkimustulokset voivat olla keskenään ristiriidassa, kun taas aito tieto on ristiriidatonta. Ollakseen tieteellistä tietoa tieteellisen tutkimustuloksen pitää kriittisen ja kattavan arvioinnin jälkeen olla tiedeyhteisön laajalti hyväksymää. (Kakkuri-Knuuttila & Heinlahti, s. 10.) Tämäkään ei tarkoita, että tieto olisi pyhää ja muuttumatonta, vaan uusien tutkimusten myötä tieteellinen tieto saattaa muuttua. Harvoin se kuitenkaan muuttuu yhden tieteellisen tutkimustuloksen seurauksena, vaikka näitä yksittäisiä tutkimustuloksia usein virheellisesti mediassa mullistavina sensaatioina esitetäänkin.

 

Kaikki palautuu perusteluihin – myös sosiaalisessa mediassa

Koko länsimainen tiede on saanut alkunsa argumentaation, väittelyn ja retoriikan pohtimisesta (Kakkuri-Knuuttila & Heinlahti, s. 7). Edelleenkin tieteellinen tutkimus on väitteiden perustelua. Tutkimusalasta ja tutkimusmenetelmästä riippumatta yhteistä tutkimuksen tekemiselle on, että sekä tutkimusprosessissa että tutkimusraportissa esitetään väitteitä, jotka täytyy siinä osata myös perustella. Laadulliset eli kvalitatiiviset ja määrälliset eli kvantitatiiviset (eli tilastolliset) menetelmät ovat vain erilaisia tapoja tuottaa perusteluja tutkimuksessa (Kakkuri-Knuuttila & Heinlahti s. 12). Kirjoitukseni alussa mainitsin informaation luotettavuuden arvioinnin. Se tapahtuu siis perusteluita tarkastelemalla.

Onko tasokas argumentaatio (argumentti = väite + perustelu) vain tieteellisen keskustelun yksinoikeus? Minulle väitettiin sosiaalisessa mediassa, että hyvin perustellut väitteet kuuluisivat vain tieteelliseen, eivät some-keskusteluun. Luonnollisesti tieteelliseltä tutkimukselta vaaditaan arkikeskustelua kattavampia, järjestelmällisempiä ja kriittisempiä perusteluja.  Mutta onko arkikeskustelussakaan mitään mieltä, jos väitteitä ei edes pyritä järkevästi perustelemaan, vaan jokainen kirjoittelee ja puhelee mitä sylki suuhun tuo? Onko se keskustelua ylipäätään, vai pelkkää vuoroittaista ääntelyä tai sormijumppaa, ajanhukkaa? Toki arjessa käydään erityyppisiä keskusteluja, voidaan jutustella vaikkapa vaihtaen kuulumisia tai mielipiteitä elokuvista, jolloin ei ehkä ole tarvetta sen tarkempiin perusteluihin. Mutta esimerkiksi keskusteluun ajankohtaisesta poliittisesta aiheesta sopii paremmin tapa, jossa väitteet edes pyritään perustelemaan. Mielipiteet sellaisenaan kiinnostavat lähinnä gallupin tekijää eli kun tutkitaan, että kuinka moni tykkää sinisestä ja kuinka moni punaisesta, jotta tiedettäisiin, kuinka paljon kumpaakin väriä kannattaa markkinoille tuoda myytäväksi. Toki järkevän argumentoinnin edellytys on kyky rationaaliseen ajatteluun: täytyy ensin pystyä jäsentämään asiat päässään, jotta ne voi saada mielekkäässä muodossa ilmaistua. Iloinen uutinen on, että ajatteluaan voi jokainen kehittää. Arkiajattelumme on pääsääntöisesti hyvin naiivia ja sellaisenaan usein toimivaakin, mutta mitä haittaa on ajattelun terävöittämisestä?

Nettikeskusteluissa ihmisillä on jostakin syystä tapana pillastua, kun penätään perusteluja heidän väitteilleen (”mielipiteilleen”). Aihetta ryhdytään kiertämään ja rönsyillään, ja kun pitäisi kertoa miten on mielipiteeseensä päätynyt, niin yhtäkkiä tuleekin kiire lähteä ruokkimaan hevoset tai lapset. Syyt käyttäytymiseen ovat varmasti moninaiset, ja syyttävä sormi osoittaa myös suomalaiseen koululaitokseen, jossa ei opeteta ajattelemaan eikä argumentoimaan. Sosiaalinen media on yhtäkkiä tuonut keskustelun mukaan suomalaiseenkin kulttuuriin. Arkiajattelu, jonka avulla on onnistunut valitsemaan hammastahnalaadun kaupan hyllyltä, ei aina enää sellaisenaan riitäkään, jos kirjallisesti sanailee muiden ihmisten kanssa. Perustelujen pyytäminen saatetaan kokea v***uiluksi ja provosoinniksi. Suosittu loppukaneetti on, että ”kaikilla on oikeus mielipiteeseen”. Suomessa perustuslailla tosiaan taataan oikeus ilmaista mielipiteensä kenenkään sitä ennakolta estämättä (PL 12 §), mutta se ei tarkoita, ettei sinulta ilmaisusi tapahduttua voitaisi penätä perusteluja tai ajatuksiasi pitää jopa tyhminä. Kaikkien oikeus esittää väitteitä on turvattu, mutta siitä ei seuraa, että kaikki väitteet olisivat samanarvoisia. Arvon määräävät perustelut, jotka asetetaan kriittisesti arvioitaviksi.

Haluttomuutta perustella on nettikeskustelussa oikeutettu kiinnostavasti monin tavoin, mm. intuitiivisella ajattelulla. Toiset meistä kuulemma suunnistavat pääasiassa intuitioidensa ohjaamana, eikä ole mitään syytä, miksi heidän tulisi pyrkiä analyyttisempaan ajatteluun. Kun tarkastellaan tiedonkäsittelyprosesseja, voidaan ajattelu tosiaan jakaa intuitiiviseen ja analyyttiseen², jotka eivät kuitenkaan ole toistensa vastakohtia tai vaihtoehtoisia. Yksilöllä voi intuitiivinen tai analyyttinen ajattelutapa olla toista hallitsevampi, ja yhtä hyvin ne voivat esiintyä yhtä voimakkaina. (Lindeman) Teemme kaiken aikaa havaintoja, jotka eivät tule tietoisen mielemme prosessoitaviksi. Meillä kaikilla on siis kyky intuitiiviseen ajatteluun. Intuitiivinen ajattelu tarkoittaa yksinkertaisesti automaattista ajattelua ja intuitio tämän automaattisen prosessin synnyttämää vaikutelmaa jostakin asiasta. Intuitio on hyvä renki, mutta huono isäntä. Alitajuntamme on usein hyödyksi, sillä se saa meidät ottamaan päätöksenteossa huomioon asioita, joita analyyttinen mielemme ei osaisi huomioida. Ikävä kyllä intuitiivisella mielellämme on taipumus erilaisiin ajatusvääristymiin. Esimerkiksi meihin on sisäänrakennettu taipumus nähdä kausaalisuutta (syy-seuraussuhteita) siellä, missä sitä ei ole (tässä kirjoituksessa olen jo edellä nostanut esiin korrelaation ja kausaation eron). Siksi kannattaa ensin kuunnella intuitiotaan ja sen jälkeen tietoisessa mielessä pohdiskella näitä alitajunnan tarjoamia ajatuksia. Esimerkiksi hevosenkoulutusvideota katsellessa saattaa tulla intuitio, että aivan kaikki ei ole tässä videossa kohdallaan ja hevonen ei voi hyvin. Jos käytetään pelkkää intuitiota päätelmän perusteena, lopetetaan ajattelu tähän ”fiiliksen” havaitsemiseen. Jos halutaan oppia jotakin uutta, jakaa tietoa niillekin, joiden intuitiivinen ajattelu ei ole yhtä hallitsevaa, tai ajatella videossa esiintyvän ”oikeusturvaa”, voi olla ihan hyvä idea etsiä tietoisen mielen avulla videosta ne seikat, jotka päätelmää tukevat. Tämän jälkeen voidaan sitten punnita, onko todellakin pääteltävissä, että hevosen hyvinvointi videossa vaarantuu. Joillekin lainalaisuuksille se oma intuitiokin nimittäin perustuu, eikö olisi hyvä tuntea ne lainalaisuudet? Vai onko niin, että tänään jokin hevosen kehonkielessä kertoo tätä ja huomenna se sama kertookin toista? Toisen ratsastajan alla samalla kehonkielellä on eri merkitys kuin silloin, kun se esiintyy omissa ratsastusvideoissa? Voisiko sitä kutsua jopa (älylliseksi) epärehellisyydeksi?

Lähes kaikilla keskusteluilla, niin suullisilla kuin kirjoitetuillakin, myös yhteisymmärrykseen tähtäävillä, on väittelyn looginen rakenne. Mielipiteen esittäminen on aina väitteen esittämistä, mutta vaikka väite esitetään, sitä ei aina (osata) perustella. Ilman perustelua ei synny väittelyä – ei siis oikeastaan keskusteluakaan? Lähtökohtaisesti kaiken keskustelun tarkoituksena on vaikuttaa ja vakuuttaa. Vakuuttamiseen ei tarvita aina lähdeviitteitä, vaan se onnistuu pohtimalla, mihin omat päätelmät ja mielipiteet perustuvat.

 

Vielä hieman uskomuksista tieteenfilosofian näkövinkkelistä

Keskustelupalstoilta saa lukea myös tuon tuosta, kuinka ”tiedekin on vain uskomus”. Jollakulla saattaa tosiaan olla sellainen maailmankuva, jossa yksikään tieto ei ole toista tietoa parempaa, sillä ne kaikkihan ovat vain uskomuksia. Mielestäni niillä, jotka tätä tiuhaan hokevat, olisi velvollisuus selvittää mitä väite ylipäätään tarkoittaa. Näyttää siltä, että tämä omiin tarkoitusperiin sopiva lausahdus on usein omaksuttu vain siksi, että se kuulostaa kivalta ja palvelee omia päämääriä. Tällä väitteellä on kuitenkin historiansa ja sitä on kovasti yritetty perustellakin.

1970-luvulta jälkipuoliskolta lähtien on käyty kiivasta keskustelua siitä, onko tieteellä mitään tietoteoreettista erityisasemaa verrattuna muihin uskomusten muodostamisen tapoihin.  Pohjimmiltaan kyse on ns. tieteiden sodaksikin kutsutusta kiistasta, jossa vastakkain ovat realistit ja relativistit. Realistit ja relativistit edustavat erilaisia tieteenfilosofisia näkökulmia. Tieteenfilosofisen realismin mukaan on olemassa sellainen ennalta jäsennelty todellisuus, jota voidaan tutkia, ja tutkijoilla on mahdollisuus päästä yksimielisyyteen todellisuuden totuudenmukaisesta näkemyksestä (Kakkuri-Knuuttila & Heinlahti s. 104). Relativistien mukaan taas ei voida sanoa, että jokin tuloksista olisi tosi ja toinen epätosi, vaan huolellisesti tehtyjen tutkimusten tulokset ovat yhtä hyväksyttäviä tai yhtä tosia suhteessa omiin taustaoletuksiinsa (Kakkuri-Knuuttila & Heinlahti s. 105). Erimielisyys realismin ja relativismin välillä tiivistyy usein kysymykseen käsitteiden ja todellisuuden suhteesta. Realismin mukaan todellisuus jakaantuu luonnollisiin luokkiin, ja tutkijoiden tehtävänä on kuvata näiden luokkien rajat oikein. Tämä tapahtuu määrittelemällä esimerkiksi, mikä on ihminen tai mikä pankki. Kaikkia asioita ei kuitenkaan ole luontevaa luokitella, esimerkiksi missä menee hiekanjyvän ja kiven raja? Relativistien näkemyksen mukaan todellisuutta ei olekaan valmiiksi luokiteltu, vaan luokat muodostetaan aina jokaiseen tilanteeseen sopiviksi. (Kakkuri-Knuuttila & Heinlahti s. 106)

On hyvä huomata, että tässäkään ei ole kyse dikotomisesta (eli mustavalkoisesta) jaosta. Vain harva on tieteenfilosofisilta lähtökohdiltaan tai maailmankuvaltaan äärirelativisti tai äärirealisti, vaan suurin osa sijoittunee jonnekin välimaastoon. Erilaisia tieteenfilosofisia näkökulmia ja koulukuntia on useita, toiset lähempänä realismia ja toiset lähempänä relativismia. Positivistista näkökulmaa voitaneen pitää esimerkkinä äärirealismista. Positivistien mukaan tieteen tehtävä rajoittuu havaittavien ilmiöiden ja niiden säännönmukaisuuksien kuvailuun (Niiniluoto, s. 7), ja positivisti olettaa, että tutkimus voisi olla täysin objektiivista ja arvovapaata. Nykyisin kukaan tuskin enää tunnustautuu positivistiksi, vaan kyseessä on pikemminkin historiallinen jäänne. Jos näitä äärirealisteja on vaikea löytää, kukoistaa äärirelativismi sen sijaan sosiaalisessa mediassa. Äärirelativistin mielestä mikään mielipide tai väite tai uskomuksen muodostamisen tapa ei ole toista parempi, vaan anything goes! Äärirelativistisen ajattelutavan mukaan kouluissa voitaisiin yhtä hyvin opettaa voodoota kuin länsimaisen tieteen oppisisältöihin perustuvia asioita (Niiniluoto, s. 153) – älykäs suunnittelu voisi toimia tästä ajankohtaisempana esimerkkinä.

Oma ajattelutapani tai maailmankuvani edustaa ymmärtääkseni lähinnä kriittistä tieteellistä realismia tai maltillista kriittistä realismia. Kriittinen tieteellinen realismi tunnustaa, että ainakin osa todellisuudesta on ontologisesti ihmismielestä riippumatonta, ja totuutta on mahdollista lähestyä tieteellisen tutkimuksen avulla. Tieteellinen realismi hyväksyy sen, että tiede puhuu myös välittömän havainnon ulkopuolella olevista olioista, jotka eivät paljastu havainnolle mutta voivat kuitenkin tulla vuorovaikutukseen tutkijan kanssa. (Niiniluoto, s. 9 ja 151) Vaikka tieteellä ei millään hetkellä olekaan hallussa lopullisia totuuksia, tieteen toistaiseksi saavuttamat tiedot ovat paras perusta rationaaliselle maailmankuvalle ja toiminnalle (Niiniluoto, s. 9-10). Maltillinen kriittinen realismi ajattelee, että vaikka tiede voi erehtyä, voi se oppia virheistään ja korjata itseään (Raatikainen, s. 73). Kriittisen realismin näkökulmasta tieteentekijöillä ei ole oikeutusta tarrautua dogmaattisesti tämänhetkisiin teorioihin eikä mahtailla hallussaan olevilla ”totuuksilla” (Raatikainen, s. 72). Kriittisen tieteellisen realismin mukaan tiedettä erottaa muista kulttuurin muodoista sen soveltama kriittinen menetelmä, jonka ydin on pyrkimys, kyky ja tahto tuottaa hyvin perusteltua tietoa.

Tieteellinen tieto ei siis ole varmaa.  Nettikeskusteluissa ilmenee älyllistä laiskuutta, joka luulee tämän epävarmuuden tarkoittavan, että mikä tahansa oma uskomus tai oma hypoteesi voi tutkitun tiedon kumota, vaikka oman uskomuksen tai hypoteesin tueksi ei ole esittää hyviä perusteluita. Näitä omia mutu-uskomuksia ja väitteitä ei jostakin syystä haluta altistaa yhtäläiselle arvioinnille ja kritiikille kuin tutkittu tieto samassa keskustelussa altistetaan. Ristiriitaista? Kirsikat poimitaan kakusta myös silloin, kun esimerkiksi oma eläintenkoulutustapa perustellaan tutkitulla tiedolla, mutta kuitenkin terveysväittämät perustellaan omilla kokemuksilla ja löyhästi perustelluilla uskomuksilla. Millainen maailmankuva on tällaisella ajattelijalla?

 

Yhteenvetona

Tieteellinen tieto voidaan siis nähdä yhtenä uskomuksen muodostamisen tapana. Tutkimustietoon ei kannata kuitenkaan ”uskoa”. Sen sijaan kannattaa ymmärtää, että tutkimustieto on parasta tällä hetkellä käytettävissä olevaa tietoa. Tutkimustiedon ongelmat eivät tee toisenlaisesta uskomuksesta tai mielipiteestä tutkimustietoa parempaa. Aina ja kaikesta tutkimustietoa ei ole tarjolla, mutta mikään ei estä silloinkin pyrkimästä mahdollisimman tasokkaaseen ja analyyttiseen tiedonhankintaan, eli hyviin perusteluihin. Jos näin ei tehdä, niin minä väitän, että se on älyllistä laiskuutta. Moni näyttääkin olevan ”oman elämänsä äärirelativisti” siksi, että omien ajatusten, tuntemusten, päätelmien, uskomusten ja mielipiteiden tutkiskelu on kuormittavaa. Perusteluna ”musta vaan tuntuu siltä” eli ”intuitioni kertoi” on helppo ratkaisu. Jos nyt en ole ihan vain hammastahnatuubin valintaa tekemässä, niin itse pyrin mieluummin tarkastelemaan intuitiivisen ajatteluni tuottamaa tietoa analyyttisesti sen sijaan, että jättäisin päätökset pelkän alitajuntani tehtäväksi. Alitajuntani kun tukeutuu lainalaisuuksiin joista en ole tietoinen, mutta jotka silti ovat olemassa. Perustelemisen pyrkimys on hyödyllinen, sillä se ikään kuin potkii meidät ylös mentaalisesta sohvalla makoilusta. Kaiken lisäksi analyyttisen ajattelun tuottama oivaltaminen on äärettömän palkitsevaa! Jos mietit, että miksi ei kannata luottaa ihan pelkkään intuitioon, niin suosittelen katsomaan seuraavan videon:

https://www.ted.com/talks/dan_ariely_asks_are_we_in_control_of_our_own_decisions?language=fi

 

____________________________________________________________________________________________________________________

*Nykyisin tätä kutsutaan kaksoissokkokokeeksi. Esimerkiksi lääkkeitä testataan kaksoissokkokokein sen varmistamiseksi, ettei lääkkeen vaikutus perustu ainoastaan placebo-efektiin eli lumevaikutukseen.

² Vastaavasti Daniel Kahneman tekee jaon nopean ja hitaan ajattelun välille, puhuen järjestelmästä 1 ja järjestelmästä 2. Nopea ajattelu on intuitiivista ja automaattisesti tapahtuvaa. Hidas ajattelu taas vaatii ponnisteluja. Järjestelmä 2:n käyttö on elimistöä kuormittavaa, ja pyrimme siksi sitä välttelemään. Jako on peräisin Keith Stanovichilta ja Richard Westiltä. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Kahnemanilta suomennettuun helppolukuiseen, populaaritieteelliseen kirjaan Ajattelu, nopeasti ja hitaasti (Terra Cognita, 2012). Mikäli tämän kirjoituksen lukeminen tuntui hyvin hankalalta, se sujunee paremmin, kun aktivoit järjestelmää 2.

 

Mainitut lähteet:

Kakkuri-Knuuttila, M.-L. & Heinlahti, K.: Mitä on tutkimus? Argumentaatio ja tieteenfilosofia. Gaudeamus 2006.

Lindeman, M.: Intuitio ja usko yliluonnolliseen vaihtoehtolääkinnän suosion selittäjänä. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2008;124(19):2171-7. Saatavilla tästä.

Jos aihe kiinnostaa, kannattaa tutustua myös Annika Svedholmin väitöskirjaan The cognitive basis of paranormal, superstitious, magical and supernatural beliefs: The roles of core knowledge, intuitive and reflective thinking, and cognitive inhibition, Helsingin Yliopisto 2013, saatavilla: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/38201; sekä Tapani Riekin väitöskirjaan Neuro-cognitive factors contributing to paranormal beliefs: core knowledge violations, cognitive inhibition, and the social brain, Helsingin Yliopisto, 2014, saatavilla: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/136509. Intuitiivisen ja analyyttisen ajattelun eroista ks.  myös Kahneman, D.: Ajattelu, nopeasti ja hitaasti, Terra Cognita 2012; Stanovich, K.: Rationality & the Reflective Mind, Oxford University Press 2011 sekä Gilovich, T., Griffin, D.W. & Kahneman, D. (toim.): Heuristics and Biases, The Psychology of Intuitive Judgment, Cambridge University Press 2002.

Niiniluoto, I.: Totuuden rakastaminen. Tieteenfilosofisia esseitä. Otava 2003.

Raatikainen, P.: Ihmistieteet ja filosofia. Gaudeamus 2004.

____________________________________________________________________________________________

 

A ja B: ”Me olemme tästä eri mieltä. Jokaisella on oikeus mielipiteeseen. Keskustelu punaisesta ja sinisestä on päättynyt, siirrytään seuraavaan aiheeseen."
____________________________________________________________________________________________________________________________________