Operantin kouluttamisen sanasto saattaa ensi näkemältä tuntua hankalalta, jos aihe on itselle uusi. Tässä lyhyessä tekstissä pyrin kertomaan kouluttamisen perusperiaatteista mahdollisimman selkokielisesti. Otsikosta ”for dummies” ei kannata loukkaantua. ”For dummies” on vakiintunut käsite, jota käytetään, kun pyritään tekemään jostakin asiasta mahdollisimman yksinkertaisesti selkoa sellaiselle, joka ei aihetta entuudestaan tunne. Omaan kirjahyllyyni olen ostanut useita ”for dummies”-teoksia, milloin mistäkin itselleni uudesta asiasta.
Kaikki hevosten kouluttaminen perustuu siihen, että hevoset oppivat palautteesta, jota ympäristö niille niiden toiminnasta antaa. Näin oppivat muutkin eläimet, ja myös me ihmiseläimet opimme käyttäytymisemme seurauksista. Kun hevonen tai ihminen tekee jotakin, hän havaitsee tuon tekemisen joko kannattavaksi tai kannattamattomaksi. Mikäli tuo tekeminen oli kannattavaa eli hyödyllistä, tulee ihminen tai hevonen toimimaan samoin myös tulevaisuudessa. Mikäli taas toiminnasta seuraa jotakin ikävää, vältämme tuota toimintatapaa jatkossa. Hevosesta ihminen eroaa muun muassa sikäli, että kykenemme ymmärtämään syy-seuraussuhteita laajemmin, ja voimme tarkastella toimintamme seurauksia myös tulevaisuudessa. Teemme siis ikävältäkin tuntuvia asioita, koska tiedämme, että ne hyödyttävät meitä pitkällä tähtäimellä. Hevoset taas toimivat enempi hetkessä, ”tässä ja nyt”. Ne eivät mieti, että ”kun minä tässä puuskutan ja pumppaan kankkua, niin päihitän kilpailijani ensi kesänä kisakentillä”.
Kun ihminen kouluttaa hevosta, on ihminen se hevoselle palautetta antava ympäristö. Esimerkiksi kun hevonen tekee haluamamme asian, annamme hevosen olla rauhassa. Tätä sanotaan myös paineen poistamiseksi tai negatiiviseksi vahvistamiseksi (negatiiviseksi siksi, että siinä vähennetään hevosen ympäristöstä jotakin). Kun vaikka aiheutamme sormillamme paineen hevosen takalistoon ja se väistää, niin käsi irtoaa. Näin hevonen oppii, että sen kannattaa tehdä tuo sama väistämiskäytös myös tulevaisuudessa, jotta se saisi olla rauhassa. Tätä paineen poistamista käytetään laajasti hevosen kouluttamisessa eri tavoin hyväksi. Rauhaan jättämisen lisäksi voimme myös antaa hevoselle jotakin mitä se haluaa tavoitella, esimerkiksi ruokaa, seurauksena sen käyttäytymisestä. Tätä sanotaan myös usein palkitsemiseksi, tai laajemmin positiiviseksi vahvistamiseksi (positiiviseksi syystä että siinä hevosen ympäristöön lisätään jotakin). Tarkkaan ottaen myös tuo ensin mainittu paineen poisto on palkitsemista, sillä siinä eläin saa palkinnoksi käyttäytymisestään olla rauhassa. Näitä molempia palkitsemisen tapoja sanotaan vahvistamiseksi (negatiivinen ja positiivinen vahvistaminen), sillä niitä edeltävät käytökset vahvistuvat eli lisääntyvät, siis esiintyvät tulevaisuudessa useammin.
Edellä jo mainitsin, että palkitsemisen lisäksi voimme vaikuttaa toisten, niin ihmisten kuin eläintenkin, käyttäytymiseen rankaisemalla. Rankaiseminenhan tarkoittaa aina sitä, että jos toinen tekee jotakin joka ei ole meidän mieleen, aiheutamme hänelle jotakin, mistä hän ei pidä. Jostakin syystä me ihmiset usein ajattelemme tässä kohdin väkivaltaa, mutta rankaisuna voi toimia hyvin lievästikin epämiellyttävä asia. Esimerkiksi jos hevonen talutettaessa kiihdyttää, voimistuu riimun tai kapsonin sen päähän aiheuttama paine, ja hevonen usein kokee tämän ei-toivottuna (siis rankaisuna), ja siksi vähentää kiihdyttämistä. Kun hevonen taas hidastaa, vähenee paine, ja hevonen kokee tämän palkitsevana. Näin hevonen oppii, ettei sen kannata oma-aloitteisesti kiihdyttää, ja että sen kannattaa hidastaa silloin, kun se tuntee kapsonin paineen nenällään.
Tällä yksinkertaisella tavalla, eli palkitsemalla ja rankaisemalla, muokkaamme hevosen käytöstä arjessa ihan koko ajan, joka päivä. Hevonen oppii joka hetkestä, vaikka emme haluaisi sen oppivan. Hevoselle ei voi sanoa esimerkiksi, että ”älä opi tänään mitään, kun tänään sulla ratsastaa aloittelija”. Jokainen ratsastuskerta muokkaa hevosen ratsastettavuutta, halusimme tai emme. Tästä syystä on tärkeää ymmärtää jotakin palkinnoista ja rankaisuista: ei ainoastaan siksi, että osaamme palkita tai rangaista halutessamme, vaan myös siksi, että osaamme välttää palkintoja ja rankaisuja siellä, missä emme niiden halua vaikuttavan. Emme yleensä pidä siitä, että ympäristö opettaa vahingossa hevosen käyttäytymään tavalla, jolla emme toivo sen käyttäytyvän. Usein näin kuitenkin pääsee tapahtumaan, sillä ympäristö on täynnä rankaisevia ja palkitsevia elementtejä. Oppimisen lainalaisuuksien ymmärtäminen auttaa tässä: kun poistamme palkitsevat elementit, käytös pikkuhiljaa sammuu. Ja kun poistamme rankaisevat elementit siellä, missä emme halua niiden vaikuttavan, syntyy vähemmän ongelmakäytöksiä. Esimerkiksi omasta turhautumisesta kumpuava tai "varmuuden vuoksi" tapahtuva raipalla huitaisu ennen estettä tilanteessa, jossa hevonen ei edes hidasta estettä lähestyessään, ei tuo mitään lisähyötyjä, mutta lisähaittoja se saattaa saada aikaan (hevonen voi jatkossa jännittyä, tai se ei ainakaan pidä esteen ylittämistä yhtään haluttavampana vaihtoehtona). Taitava hevosenkouluttaminen on pitkälti sitä, että saamme hevosen haluamaan eli tavoittelemaan samoja asioita, joita me itsekin tavoittelemme.
Jos hevosen käyttäytymistä voi muokata palkitsemalla ja rankaisemalla, niin miksi usein sanotaan, että rankaisuja ei kannattaisi käyttää? Tämä johtuu siitä, että rankaisuihin liittyy useita haasteita. Esimerkiksi ihmisen antamat rankaisut tulevat usein myöhässä, eikä hevonen opi tarkasti ymmärtämään, että mistä käytöksestä rankaisu oli seurausta. Hevonen saattaa yhdistää rankaisun johonkin epäolennaiseen asiaan, ja se myös saattaa hevosen mielessä yleistyä. Yleistäminen tarkoittaa, että hevonen (tai muu eläin, kuten ihminen) alkaa liittää asian sellaisiinkin asioihin, joihin se alun perin ei liity. Esimerkiksi jos ihmiselle tulee huono kokemus tökeröstä pesukoneenkorjaajasta, hän saattaa alkaa pitää kaikkia kodinkonekorjaajia idiootteina. Samalla tapaa, jos hevonen pelästyy yhdessä oviaukossa, se saattaa alkaa pelätä kaikkia oviaukkoja, tai vaikkapa jotakin esinettä, jota se sattui katsomaan pelästymisen hetkellä. Hevonen ei osaa järkeillä (kuten eivät kai kaikki ihmisetkään), että tietenkään kaikki oviaukot eivät ole vaarallisia (eivätkä kaikki kodinkonekorjaajat idiootteja).
Mainitsemani ajoittamisen vaikeus ja virheellinen yleistäminen ovat vain osa rankaisuihin liittyvistä ongelmista. Rankaisut saattavat myös tuoda eläimen pakoreaktiot pintaan, jolloin hevonen voi olla vaaraksi joko omalle tai ihmisen turvallisuudelle. Vaikka hevonen ei varsinaisesti joutuisi pakomoodiin, se voi joka tapauksessa jännittyä. Hermostuminen tai jännittyminen ei edesauta oppimista, ja lisäksi opittavasta käytöksestä tulee helposti tulevaisuudessakin jännittyneen näköinen. Rankaiseminen ei myöskään opeta hevoselle, että mitä sen kannattaisi tehdä. Koska hevonen ei osaa järkeillä kuten ihminen, se usein ratkaisee tilanteen tekemällä jotakin muuta, joka ei sekään ole ihmisen mieleen. Siksi kouluttajan on tehokkaampaa rankaisemisen sijaan pyrkiä opettamaan palkitsemalla, että mitä hän tarkkaan ottaen haluaa hevosen tekevän!
Rankaisut aiheuttavat erilaisen aivokemiallisen vasteen kuin palkinnot. Palkitsemisen aiheuttama aivokemiallinen reaktio on yhteydessä hyvinvointiin ja oppimisen tehokkuuteen, ja siksi sitä kannattaa suosia, ja rankaisuja vastaavasti pyrkiä välttämään. Jostakin syystä meillä ihmisillä on kuitenkin taipumuksena kiinnittää huomiomme toisten – niin hevosten kuin ihmistenkin – virheisiin. Osaamme myös usein luetella, mitä emme halua hevosen (tai toisen ihmisen) tekevän, sen sijaan, että kertoisimme, mitä haluamme tuon toisen tekevän. Jos haluaa kouluttaa tehokkaasti, kannattaa a) tietää mitä haluaa ja b) kiinnittää huomio niihin käytöksiin, jotka ohjaavat kohti haluttua lopputulosta, ja palkita niistä. Tämä voi vaatia kokonaista ajattelutavan muutosta ihmiseltä.
Edellä kuvaamani käyttäytymisen seurauksista oppiminen on yhdistelevää oppimista eli ehdollistumisoppimista eli assosiatiivista oppimista. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että eläimen tai ihmisen mielessä eri asioiden välille muodostuu mielleyhtymiä. Mielleyhtymä taas tarkoittaa sitä, että kaksi asiaa, jotka alun perin eivät liity toisiinsa, alkavat mielessämme liittyä yhteen. Eli esimerkiksi aikaisemmin neutraali oviaukko voi muuttua pelottavaksi, kun siihen yhdistyy kokemus pelästymisestä. Samalla tapaa jokin aikaisemmin neutraali asia, vaikkapa hevoselle ämpäri, muuttuu houkuttelevaksi asiaksi, kun siihen yhdistyy ruoka. Kaikki eliöiden oppiminen ei ole tätä yhdistelevää oppimista, vaan on toki muitakin oppimisen tapoja, esimerkiksi mallioppiminen. Näitä muita oppimisen tapoja ei voi kuitenkaan käyttää tehokkaasti hyväksi hevosia koulutettaessa, joten siksi kaikki hevosten kouluttaminen perustuu yhdistelevään oppimiseen. Esimerkiksi hevoselle ei voi tehokkaasti opettaa mallioppimisen avulla piaffia siten, että itse nostelee jalkojaan rytmikkäästi paikallaan, tai näyttämällä sille toista, piffaavaa hevosta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hevosillakin esiintyisi jonkin verran mallioppimista. On tärkeää oppia ymmärtämään, että mikä ero on olemassa olevilla oppimisen tavoilla sekä sillä, mitä oppimisen tapaa voidaan hyödyntää tehokkaasti koulutettaessa.
Kuten mainitsin, kaikki hevosen kouluttaminen perustuu edellä kuvaamaani yhdistelevään oppimiseen. Eri kouluttajat saattavat väittää, että heidän koulutustapansa perustuu ties mihin kuunkiertoon, tai he puhuvat eri menetelmistä. Tässä kuvaamani asiat eivät kuitenkaan ole mikään menetelmä, vaan ne ovat oppimisen lainalaisuuksia, eli ne koskevat kaikkia ”hevosenkoulutusmenetelmiä”. Oppiminen on aivotoimintaa, eivätkä oppimisen lainalaisuudet ole mielipideasioita. Oppimisen lainalaisuuksia on tutkittu ja tutkitaan muun muassa oppimispsykologian, motivaatiotutkimuksen ja neurotieteiden aloilla. Läheskään kaikkea ei oppimisesta tietenkään vielä tiedetä, mutta siitä ei seuraa, että tutkimustiedon kanssa ristiriidassa olevat mutuheitot olisivat tutkimustietoa paremmin perusteltuja.
Tiedän kokemuksesta, että tässä vaiheessa joku huudahtaa, että ”nuohan ovat ihan itsestäänselvyyksiä!”. Niinhän niiden kuuluukin hevosta kouluttavalle olla. Muussa tapauksessa ne eivät olisi lainalaisuuksia. Näiden samojen lainalaisuuksien johdosta myös muinaiset hevosmiehet (ja -naiset?) ovat onnistuneet hevosiaan kouluttamaan. Ja aivan samat lainalaisuudet ovat säädelleet hevosten koirankokoisten esi-isienkin oppimista… Tässä kirjoituksessa kuvaamani asiat luonnollisesti ovat yliyksinkertaistettu esitys perusasioista. Jos hevosia lähtee käytännössä kouluttamaan, huomaa tarvitsevansa runsaasti lisätietoa, esimerkiksi käytännön koulutustekniikasta. Tuolloin luultavasti alkaa myös ymmärtää, että miksi tarkkaan määritellyillä käsitteillä, vaikka ne alkuun saattavat teoreettisilta tuntuakin, on paikkansa. Hieman lisätietoa peruskäsitteistä voit lukea tästä. Käytännön esimerkkejä taas löytyy tästä kirjoituksesta.
