Kapsoni: tehokas ja hevoselle selkeä hallintaväline, joka jättää hevosen herkän suun rauhaan, esimerkiksi juoksutettaessa. Silloin on helpompi säästää kuolain "hifistelyyn" ratsastettaessa.Hevosen hallinta perustuu loppupeleissä kivulla uhkaamiseen. Kaikki, jotka hevosurheilua harrastavat, ovat tämän tosiasian kanssa tekemisissä. Toisia tämä ahdistaa enemmän ja toisia vähemmän, ja ihmisillä on erilaisia tapoja reagoida tähän ahdistukseen. Usein reaktio on asian kieltäminen, ja tästäkin näyttää esiintyvän erilaisia versioita.
Määritellään ensin, että mitä on eläimen hallinta. Kun ihminen hallitsee eläimen, esimerkiksi hevosen tai koiran, kykenee hän määräämään, että mihin suuntaan ja millä nopeudella eläin liikkuu tai on liikkumatta. Eläin voidaan hallita kouluttamalla se toimimaan ihmisen antamien vihjeiden (merkit, avut) mukaisesti. Eläintenkouluttajat puhuvat ärsykekontrollista. Kun eläimen käytös on koulutettu ärsykekontrolliin saakka, se tekee käytöksen vain ja ainoastaan ohjaajan antamasta vihjeestä, ei oma-aloitteisesti, ja se myös tekee käytöksen aina, kun vihje esitetään. Huolella koulutettukaan eläin ei kuitenkaan koskaan toimi 100 %:n varmasti, ja harvoin harraste-eläimen kohdalla päästään lähellekään tuota 100 %:ia. Siksi kouluttamisen lisäksi käytetään erilaisia apuvälineitä, joilla eläimen liikkumista tarvittaessa rajoitetaan.
Harva pitää eläinrääkkäyksenä sitä, että koira voidaan pakottaa kulkemaan mukana tai pitää ihmisen haluamassa paikassa pannan tai valjaiden avulla.* En nyt puhu mistään piikkipannoista, vaan koiran fyysiseen hallitsemiseen riittävät useimmiten tuiki tavalliset pannat ja valjaat. Myös kun hevonen halutaan ohjata haluttuun suuntaan tai kiinnittää paikoilleen, käytetään erilaisia välineitä, jotka asetetaan hevosen päähän. Riimu, naruriimu, suitset kuolaimilla tai ilman, kapsoni, mitä niitä nyt on. Koska hevonen on koiraa paljon isompi ja vahvempi eläin jota ei voi pelkällä ihmisvoimalla hallita, tarvitaan vahvempia välineitä. Voimansa ansiosta hevonen myös kykenee irtautumaan hallintavälineistä ne rikkomalla. Siksi hallintaan käytetään kestäviä välineitä, jotka tarvittaessa pystyvät aiheuttamaan jopa kipua hevosen herkille alueille (suu, pää). Kipua voivat aiheuttaa esimerkiksi metalliosat (kuolain, kapsonissa rauta turvan päällä) sekä kiristyvät nahka- ja naruosat.
Koirien tai hevosten hallintavälineet eivät kuitenkaan perustu jatkuvan kivun aiheuttamiseen. Mikäli hallintaväline aiheuttaa jatkuvasti kipua, ei kyse ole enää hallinnasta, vaan jostakin muusta. Siinä tapauksessa hallintaväline on epäsopiva tai sitä käytetään osaamattomasti tai väärin. Oikein valittuina, oikein sovitettuina ja oikein käytettyinä välineet ovat enimmän aikaa eläimelle neutraaleja, ja toimivat vain merkinantovälineinä. Silloin eläimen hallinta perustuu ensisijaisesti kouluttamiseen. Hallintavälineet toimivat siten, että niillä aiheutetaan painetta, joka poistuu, kun eläin toimii halutusti. Eläin luonnostaan haluaa tätä paineen tunnetta välttää, ja kouluttamisen seurauksena eläin oppii oikean toimintatavan, jolla paineesta pääsee eroon. Esimerkiksi kun hevonen tuntee painetta oikeassa suupielessään, se oppii kääntämään päätään oikealle, jolloin paine lakkaa. Paine oikeassa suupielessä muodostuu siis toistojen avulla vihjeeksi eli merkiksi, josta kannattaa päätä kääntää oikealle. Tämä on negatiivista vahvistamista, jolle hevosten kouluttaminen perinteisesti perustuu (eikä siinä ole mitään vikaa tai väärää). Paineen oikeassa suupielessä ei ole tarkoitus aiheuttaa hevoselle kipua tai edes voimakasta epämukavuutta, vaan se on muista tuntemuksista selkeästi erottuva tuntemus: vihje eli merkki eli apu.
Kun eläin on koulutettu edellä kuvaamallani tavalla sekä terve, sen kanssa toimiminen voi iloisesti perustua yhteistyöhön ilman, että kukaan aiheuttaa sille jatkuvaa epämukavuutta tai kipua. Aloittelija saattaa toki käyttää hallintavälinettä vahingossa väärin, kuten kiinnittää hevosen kuolainrenkaasta hoitopaikalla tai ylläpitää omaa tasapainoaan roikkumalla ohjissa. Siksi ei suositella, että kukaan toimii itsenäisesti hevosten kanssa, ennen kuin on saavuttanut riittävän taitotason. Kun taidot loppuvat, jotkut kokeneetkin ratsastajat turhautuvat ja purkavat aggressiotaan hevoseen, käyttäen turhan kovia otteita, jotka sinänsä eivät opeta hevoselle mitään hyödyllistä, vaan ainoastaan ehkä lieventävät ratsastajan paineita. Siksi kilpailualueilla stewardit valvovat toimintaa ja hevosten kohtelua. Toki hallintavälineitä voidaan käyttää myös tarkoituksellisesti haitallisesti, esimerkiksi pakottaa hevonen liikkumaan turpa ryntäissä, koska ajatellaan sen olevan tehokasta kouluratsastuksessa tavoitellun lopputuloksen saavuttamiseksi. Jotkut harvat tuntuvat ihan vain tyydyttävän omia sadistisia mielihalujaan repimällä ja räimimällä brutaalisti melko puolustuskyvytöntä eläintä. Eräät kuvittelevat tällä tavoin näyttävänsä hevoselle, että ihminen on johtaja, jota hevosen on nöyrästi toteltava. Kaiken tämän edellä kuvatun ratsastusmaailma tietää, ja usein keskustellaan juuri näistä seikoista, kun keskustellaan hallintavälineistä ja niiden oikeanlaisesta käytöstä. Edellä luettelemani väärinkäytökset eivät kuitenkaan ole hevosen hallintaa.
Mutta sitten siihen tabuun. Se, mistä ei keskustella, on se, että miten pitkälle hevosen hallinta loppupeleissä perustuu kivulla uhkaamiseen. On oikeastaan aika hassua, ettei tästä keskustella. Siinäkään ei nimittäin ole välttämättä mitään väärää.
Vaikka se oikeassa suupielessä tuntuva merkki ei normaalisti aiheuta kipua, se saattaa kuitenkin yltyä kivuksikin saakka, mikäli hevonen ei päätään käännä. Kun painetta lisätään asteittain silloin kun hevonen ei reagoi, kutsutaan tätä voimistuvien apujen käyttämiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että aina kun hevoselle annetaan vihje eli merkki toimia tietyllä tavalla, se annetaan ensin kevyesti. Ensimmäisen merkin jälkeen merkkiä asteittain voimistetaan, kunnes eläin reagoi halutulla tavalla. Näin eläin oppii, että ensin hyvin kevyenä annettu pohjeapu tarvittaessa kasvaa ja voimistuu, muuttuen koko ajan yhä epämiellyttävämmäksi. Tämän seurauksena eläin oppii reagoimaan jo siihen kevyeen apuun, välttyäkseen ikävämmältä avulta. Hevoselle tulee opettaa, että pidättävä ohjasote tai riimun aiheuttama paine päässä voimistuu tarvittaessa – ja erityisesti hevosen tulee oppia, että toimimalla tietyllä tavalla se vapautuu tästäkin paineesta. Voimistuvien apujen opettamisessa on nimenomaan kyse eläimen hallinnasta.
Taitavana pidetään sellaista hevosenkäsittelijää tai ratsastajaa, joka saa hevosen toimimaan niin kevyillä avuilla, että katsoja ne hädin tuskin pystyy näkemään. Voimistuvien apujen lisänä koulutuksessa kannattaa tietenkin hyödyntää myös positiivista vahvistamista, kuten herkkupaloja, jotka saavat eläimen aktiivisesti tavoittelemaan ihmisen toivomaa käytöstä eli reagoimaan kevyisiinkin apuihin. Tällainen palkitsemiseen perustuva koulutustapa nimittäin on tehokkainta ja myös parantaa eläimen hyvinvointia sen aiheuttaman aivokemiallisen vasteen ansiosta.
Vastuullisesti toimiva hevostelija opettaa hevoselleen voimistuvat avut, vaikka pyrkisi aina ratsastamaan mahdollisimman kevyin avuin. Mitä tekemistä voimistuvilla avuilla on vastuun kanssa? Eikö tarkoituksena ole vain saada ratsastus näyttämään kevyeltä ja kauniilta, ja tähänhän voidaan päästä myös positiivisella vahvistamisella, eli esimerkiksi palkitsemalla ruoalla halutuista käytöksistä? Hevosen elämässä tulee väistämättä eteen tilanteita, jolloin ratsastaja vahingossa käyttää voimakkaampia apuja kuin tarkoitus oli. Hevonen saattaa vaikkapa säikähtää, josta seuraa ratsastajan tasapainon menetys sekä ohjien kiristyminen. Talutettaessa hevonen voi pelästyä ja peruuttaa rynnäten, jolloin hallintaväline kiristyy. Miten reagoi hevonen, jolla ei ole kokemusta ja käsitystä siitä, kuinka näihin voimakkaampiin apuihin kannattaa reagoida? Yllättävät, vahvat avut saattavat aiheuttaa pakoreaktion. Opin tämän asian tärkeyden kerrasta, kun odottelin ikuisuudelta tuntuneen ajan kynttilänä pystyyn hypänneen nuoren orini selässä, että kaadummeko taakse vai kykeneekö hevonen palauttamaan etukavionsa kaviouralle. Ja syynä käytökselle oli vain hevosen mielestä liian voimakas johtava ohjasote, kun opetin sille avotaivutusta. Kaverini oli juuri hieman aiemmin jäänyt oman hevosensa alle vastaavassa tilanteessa ja saanut murtumia kasvoihin.
Paitsi että hevonen joutuu kohtaamaan voimakkaampia apuja yllättävissä tilanteissa, saattaa niitä esiintyä sen elämässä myös siksi, etteivät ihmisen ja hevosen näkemykset aina kohtaa. Hevosella saattaa olla motivaatio liikkua suuntaan A, vaikka ihmisellä on motivaatio liikkua suuntaan B. Koska hevosen käyttäytyminen harvoin, jos koskaan on täysin ärsykekontrollissa (käsite on esitelty kirjoituksen alussa), on ihmisen jo turvallisuussyistä kyettävä hallitsemaan hevonen tarvittaessa. Erityisesti tämä vastuu korostuu mielestäni maastoillessa: miten toimit, jos hevonen esimerkiksi kieltäytyy liikkumasta haluamaasi suuntaan, ja rekka on tulossa lujaa vauhtia kohti? Kun liikutaan oman tallialueen ulkopuolella, ollaan vastuussa myös monien muiden ihmisten turvallisuudesta. Jos aikoo pysytellä hevosensa kanssa vain kotilaitumilla, voi tietenkin jättää opettamatta hevoselle hallintavälineiden käytön tai voimistuvat avut. Minusta on kuitenkin vastuullista kouluttaa hevonen siten, että se voidaan tarvittaessa myös kuljettaa pois kotilaitumilta, esimerkiksi sen sairastuessa hevossairaalaan. On vastuullista kouluttaa hevonen sellaiseksi, että sitä pystyvät myös muut hevosihmiset käsittelemään, jos omistaja vaikkapa sairastuu.
Voimistuvien apujen käyttäminen on positiivisen rankaisun käyttämistä, tai ainakin sillä uhkaamista. Positiivinen rankaisu on aina jonkin epämiellyttävän asian lisäämistä eläimen elämään sen käytöksen seurauksena, ja tämä epämiellyttävä tuntemus voi joskus yltyä kivuksikin asti. Hevonen on iso, vahva ja nopea eläin, ja niin kauan, kun hevonen elää ihmisen rakentamassa ympäristössä, tarvitsemme myös sellaisia hallintavälineitä, jotka tarvittaessa pitävät hevosen ihmisen haluamassa paikassa tai saavat sen liikkumaan ihmisen määräämään suuntaan, vaikka hevosella olisi motivaatio toimia päinvastaisesti. Minulle on väitetty, että hallintavälineet ovat siksi turhia, että pakokauhuista hevosta ei hallitse millään kapsonilla tai kuolaimellakaan. Ei tietenkään hallitse. Onneksi hevonen vain äärimmäisen harvoissa tilanteissa pakenee henkensä kaupalla. Yleensä kyse on lievemmästä erimielisyydestä ihmisen ja hevosen välillä sen suhteen, että mihin suuntaan liikutaan ja missä askellajissa. Tuolloin sellaiset voimistuvat avut, jotka voidaan antaa suitsilla, kuolaimilla tai ilman, tai kapsonilla, yleensä riittävät ratkaisemaan tilanteen. Joka muuta väittää, ei taida olla kovinkaan paljon hevosarkea elänyt? Mikäli mahdollisuutta käyttää voimistuvia apuja ei yllättävässä tilanteessa ole, opettaa ympäristö nopeasti hevoselle niitä ei-toivottuja käytöksiä: esimerkiksi itsensä irti repäissyt hevonen voi oppia kerrasta toistamaan tätä sen mielestä hyödyllistä käytöstä. Hallintavälineillä siis estetään hätätilanteessa ei-toivotun käytöksen oppiminen, ja haluttu käytös voidaan sitten ajan kanssa opettaa erikseen, esimerkiksi käyttämällä sitä ruokapalkintoa vahvisteena, jos niin halutaan.
Tietenkin, mikäli joutuu jatkuvasti turvautumaan voimistuviin apuihin, johtuu se koulutustaitojen puutteesta. Voimistuvat avut tai voimalla ja kivulla uhkaaminen kuuluvat vain yllättäviin ääritilanteisiin, sillä muutoin hevosen hyvinvointi vaarantuu. Vaikka opetamme hevosillemme, että meillä on loppupeleissä mahdollisuus hallita niitä aiheuttamalla kipuakin, ei tästä tietenkään seuraa, että meidän missään nimessä kannattaisi jatkuvasti aiheuttaa hevoselle kipua tai epämukavuutta. Eläimen hyvinvoinnin ja kouluttamisen tehokkuuden takia on huolehdittava, että kipua aiheuttavia välineitä tai tilanteita ei hevosen arjessa esiinny juuri koskaan. Totta kai koulutus kannattaa perustaa sille, että hevosta palkitaan mahdollisimman usein ja tehokkaasti niistä käytöksistä, joita ihminen sen haluaa tekevän. Hevosta ei hallita aiheuttamalla sille jatkuvasti kipua. Vai kumpi on mielestäsi paremmin niin sanotusti hallinnassa: hevonen, joka aukoo suutaan jokaisella askeleella (eli ilmentää jatkuvaa kipua tai epämukavuutta), vai hevonen, joka pitää suunsa rennosti kiinni, ja viestittää muutoinkin ilmeillään ja olemuksellaan tyytyväisyyttä? Sellainen hevonen on hyvin hallinnassa, joka on koulutettu huolella, ja jonka varusteet ovat juuri kyseiselle hevoselle sopivat. Ja mitä taitavampi ratsastaja, sitä harvemmin näet hänen hevosensa ilmentävän kipua tai epämukavuutta ilmein tai elein.
Eli kyllä, voidaan sanoa, että tarvittaessa hevosta hallitaan myös kivulla. Tästä ei kuitenkaan mustavalkoisesti seuraa, että hevosta hallittaisiin aina, vain ja ainoastaan tai edes usein kivulla, tai etteikö kouluttamiseen ja palkitsemiseen perustuva hallinta olisi kaikkein tärkeintä. Jos hevonen ratsastajan alla jatkuvasti ilmentää kipua, ei kyse ole hevosen hallinnasta, vaan pikemminkin hallitsemattomuudesta. Joskus hevosta hallitakseen joutuu myös aiheuttamaan kipua tai ainakin uhkaamaan sillä, mikä aiheuttaa piston usean hevosenystävän sydämessä. Vastuullinen hevosharrastaja pyrkii etsimään tietoa ja taitoa, jonka turvin hän voi koko ajan kehittyä paremmaksi ja siten välttyä yhä tehokkaammin aiheuttamasta kipua hevoselle. Toisia hevosia hallitaan enemmän kivulla kuin toisia.
Totesin kirjoitukseni aluksi, että jokainen hevosharrastaja on tekemisissä kivun aiheuttamisen kanssa: jokainen pitempään ratsastusta harrastanut on käyttänyt välinettä, joka aiheuttaa hevoselle voimistuvaa epämukavuutta, ja tarpeeksi paljon voimistuessaan myös kipua. Itse käytän tällaisia välineitä joka päivä. Jos hevoseni taluttaessa tai juoksuttaessa ryntää, kapsonin paine sen turvan päällä voimistuu. En kuitenkaan näe tämän huonontavan hevosteni hyvinvointia. Mikäli huomaisin, että hevonen päivittäin rynnisi kapsonissa, se olisi hyvinvointiongelma, jonka pyrkisin tietenkin ratkaisemaan kouluttamalla ja tarvittaessa tutkituttamalla hevosen eläinlääkärillä. Kirjoitin edellä myös, että aloittelija helposti osaamattomuuttaan aiheuttaa hevoselle kipua, esimerkiksi vetämällä suusta. Kyllä kokeneetkin ratsastajat aiheuttavat hevoselle kipua, ja usein tämä tapahtuu juuri kuolaimen välityksellä. Kameran takana olen huomannut, että kokeneita ja menestyneitäkin ratsastajia kuvatessa harva otetuista valokuvista vastaa tavoiteltua ideaalia. Joukkoon mahtuu usein kuvia, joissa hevonen ilmentää epämukavuutta esimerkiksi aukomalla suutaan, milloin enemmän, milloin vähemmän. Silti voi olla, että ratsastusta paikan päällä tai videolta seuratessa joutuu toteamaan, että hevonen vaikuttaa pääasiassa tyytyväiseltä ja ratsastus jopa harmoniselta.
Meillä ihmisillä on erilaisia näkemyksiä siitä, missä määrin on hyväksyttävää aiheuttaa hevoselle kipua tai epämukavuutta. Väitän, että meillä on myös erilaisia tapoja reagoida näiden tosiasioiden, joita olen kirjoituksessani kuvannut, meissä herättämiin tunteisiin. Joidenkin ratkaisuna syyllistymisen tunteeseen on vain seisottaa omaa hevosta pihatossa ja työskennellä sen kanssa maasta käsin, jottei vain vahingossa tekisi mitään väärin. Jos ratsastusta tapahtuu, niin se tehdään riimu päässä kotipihalla, katseiden saavuttamattomissa. Tuollaisesta asemasta tapahtuva toisten ratsastuskuvien ja tekemisten kauhistelu antaa toisinaan hieman tekopyhän vaikutelman (toki tässäkin jossakin kohtaa menee raja, jonka jälkeen paheksunta on hyväksyttävää). On myös ratsastajia, joiden tapa reagoida mielipahaan on kieltää kaikki ja suuttua, kun kivunaiheuttamisesta halutaan keskustella. He väittävät olevansa niin taitavia ratsastajia, etteivät koskaan häiritse hevosensa herkkää suuta. Jos kipuilmeitä kuvissa kuitenkin näkyy, löytyy niille monen monta selitystä, tilanteethan ovat toki varsin poikkeuksellisia. On myös ihmisiä, jotka pystyvät tunnustamaan, että vaikka oma pyrkimys on mahdollisimman harmoninen ratsastustapa, ei se aina, joka tilanteessa ja kaikkien hevosten kanssa toteudu. Nämä tolkun ihmiset pystyvät keskustelemaan aiheesta ja pohtimaan myös sitä, että missä kohtaa menee se veteen piirretty viiva, minkä verran on hyväksyttävää aiheuttaa hevoselle epämukavuutta ja kipuakin. He ovat kiinnostuneita etsimään tietoa ja oppimaan, kuinka voivat jatkossa tehdä ratsastuksesta myös hevoselle koko ajan miellyttävämpää.
Seuraavat jatkumot saattavat auttaa hahmottamaan asiaa:
Hevosta hallitaan arjessa
Kivulla
Vähän -X------------------------------------------------------ Paljon
Jollakin muulla
Vähän -------------------------------------------------------X- Paljon
Hevosta hallitaan joskus hätätilanteessa
Kivulla
Vähän --------------X---------------------------------------- Paljon
Jollakin muulla
Vähän -----------------------------------------------------X- Paljon
Ratsastusta arvioidaan usein, mielestäni virheellisesti, seuraavanlaisella jatkumolla (virheellinen dikotomia):
harmonista ratsastusta ---------------------------------------- eläinrääkkäystä
Mielestäni ratsastusta tulisi arvioida seuraavasti:
Onko ratsastuksessa harmoniaa, hevosen tyytyväisyyttä
vähän ------------------------------------------ paljon
konfliktia, kipuilmeitä ja kipueleitä
vähän ------------------------------------------- paljon
* Toki koirallekin voi aiheutua pysyvää fyysistä haittaa epäsopivien ja väärin käytettyjen pantojen ja valjaiden johdosta. Luonnollisesti on myös koiran hyvinvointia edistävää kouluttaa eläin kulkemaan siten, ettei se jatkuvasti esimerkiksi vedä hihnassa.