< Takaisin

Ruokapalkinnot - eettinen valintako?

Hevostelukulttuurissa on totuttu näkemään paljonkin hevosen kovakouraista käsittelyä, joka tuntuu empatiakykyisestä ihmisestä pahalta. Tästä syystä monet hevosharrastajat sanovat etsivänsä ”pehmeämpiä” tai ”positiivisempia” hevosenkäsittelytapoja - mitähän ne ovat, positiiviseen rankaisuun perustuviako kenties? Äärimmäisyyksissään kaikki kuolaimet ja kannukset saatetaan nähdä epäeettisinä välineinä, ja hevosen annetaan tehdä valintoja joita se ei itse edes ymmärrä tekevänsä. Seurauksena sinänsä hyvistä tavoitteista kouluttuu toisinaan hevosia, jotka menevät minne haluavat raahaten tuon ihmisparan vähemmän pehmeästi mukanaan ─ tai kävelevät suvereenisti survoen hänen ylitseen. Minulle on kerrottu hevosista, joista on tästä johtuen tullut mm. tallityöntekijän, eläinlääkärin tai kengittäjän painajaisia. Ilmeisesti samasta syystä positiivista vahvistamista tukevat asia-argumentit saattavat mennä joiltakin kuulijoilta ohi, kun operantti kouluttaminen mielikuvissa yhdistetään ”pehmoiluun”. Siksi suljetaan silmät ja korvat, kun kukkahattutäti puhuu positiivisen vahvisteen eli palkitsemisen eduista. Tietenkin epäluuloa pitää yllä moni muukin seikka: esimerkiksi ihmisestä tuntuu turvalliselta pitäytyä vanhoissa uskomuksissaan, ja oppimispsykologian perusperiaatteiden ymmärtäminen voi vaatia hankalalta tuntuvia ponnisteluja, jos ei ole opinnoissaan tai työssään harjaantunut käsitteiden pyörittelyyn. Kannattaisi ponnistella, sillä oivaltaminen on myös ihmisestä palkitsevaa!

Itse en valitse hevosenkoulutustapojani moraalisin tai eettisin perustein, enkä pyri erityisesti olemaan ”pehmeä tai positiivinen”. Sen sijaan, ehkäpä ekonomitaustastani johtuen, katson asiaa pitkälti tehokkuuden näkökulmasta ja valitsen mieluiten tehokkaimmaksi tiedetyn tavan kouluttaa hevosia. Tehokkuudella en tarkoita näyttäviä tuloksia lyhyellä aikavälillä, vaan mahdollisimman pysyviä ja pitkäkestoisia tuloksia (oppimista), joihin liittyy mahdollisimman vähän haitallisia sivuvaikutuksia. Ne nopeat ja näyttävät tulokset saattavat vaatia jatkuvaa korjailua ja haittavaikutusten kanssa painimista pitkällä aikavälillä. Haitallisista sivuvaikutuksista mainittakoon esimerkiksi hevosen hyvinvoinnin huonontuminen stressitason noustessa tai koulutustilanteessa syntyvät pelkoehdollistumat, joita ei koskaan pysty täysin poistamaan hevosen mielestä. Haitallisia sivuvaikutuksia ei kaivata, mutta koulutustapaan saa kyllä mielellään liittyä hevosen hyvinvointia parantavia sivuvaikutuksia! Tehokkuus ei myöskään ole kylmää ja tunteetonta, vaan palkitsevuus, sisäinen motivaatio ja mielihyvän tunteet tekevät oppimisesta tehokasta. Tapani määritellä tehokkuus pitää siis sisällään sekä vaatimuksen tehokkaasta oppimisesta (koulutus etenee, käytös muuttuu hevosen oppimisen seurauksena, hevonen oppii kouluttajan tavoitteleman käytöksen) kuin myös vaatimuksen hevosen hyvinvoinnin toteutumisesta. Kaikki hevosen hyvinvoinnin huomioiva kouluttaminen ei ole oppimisen näkökulmasta tehokasta.

Tehokkain tapa kouluttaa hevosta on perehtyä operanttiin oppimiseen sekä perustaa koulutus vahvisteille, erityisesti positiiviselle vahvistamiselle, joka voi olla muutakin kuin ruokapalkintoja. Usein tämä on samalla yllättävän nopea tapa päästä haluttuun lopputulokseen. On toki tilanteita, joissa tehokkuus voi olla myös toisenlaista: esimerkiksi joskus on hevosen edun mukaista saada se traileriin ja hevossairaalaan, vaikka sitä ei ole kuljettamiseen ehditty vielä kouluttaa. Tuossa hetkessä sellainenkin lastaamistapa, jonka vaarana on aiheuttaa ongelmia tulevaisuudessa, voi olla tehokas valinta. Tuolloin ei kyse olekaan varsinaisesta kouluttamisesta, vaan itse puhun usein tulipalon sammuttamisesta (en muista keneltä olen ilmaisun oppinut, kiitos ja kunnia hänelle). Tulipalon sammuttaminen tarkoittaa sitä, että hätätilanteessa toimitaan tilanteen vaatimalla tavalla ja koulutetaan haluttu käytös myöhemmin erikseen.

Miksi siis jankutan, että hevosen kouluttamisessa kannattaa suosia positiivista vahvistamista ja välttää rankaisuja? Puran aihetta seuraavassa pala kerrallaan. Jos termit positiivinen vahviste, positiivinen rankaisu, negatiivinen vahviste ja negatiivinen rankaisu ovat vieraampia, voit kerrata ne täältä.

Aivojen välittäjäaineet

Aivokemiasta löytyy vastaus siihen, miksi positiivista vahvistamista kannattaa suosia. Käytökselle annettu palaute saa aivoissa aikaan erilaisen reaktion palautteen laadusta riippuen. Positiivinen vahvistaminen vapauttaa aivoissa dopamiinia ja opioideja, mikä edesauttaa oppimista. Dopamiini on palkitsemiskemikaaliksikin kutsuttu välittäjäaine, jonka erittyminen aiheuttaa mielihyvää. Myös opiaatit ovat mielihyvähormoneita. Negatiivinen vahvistaminen taas on yhteydessä dopamiinin ja opioidien lisäksi myös serotoniinin ja noradrenaliinin (eli norepinefriinin) ja adrenaliinin eritykseen. Rankaisut saavat aivot erittämään noradrenaliinia ja adrenaliinia.[1]

Klassinen ehdollistuminen

Klassisen ehdollistumisen seurauksena myös tunnetila ehdollistuu opittuun käytökseen. Toisin sanoen jos koulutat hevoselle käytöksen, esimerkiksi piaffin siten, että hevonen on hermostuneessa tunnetilassa, ehdollistuu hermostuneisuus mukaan käytökseen. Jos taas opetat käytöksen rennossa ja rauhallisessa tunnetilassa, oppii hevonen tekemään käytöksen rennolla ja rauhallisella mielellä. Erilaiset fyysiset reaktiot, esimerkiksi hännällä piiskaaminen tai hampaiden narskuttaminen, ilmentävät stressaantunutta tunnetilaa. Rankaisujen käyttö ja pakoreaktioiden herättäminen ei ole omiaan edistämään rentoa tai iloista (happy athlete?) mielentilaa, joka saavutetaan helpommin palkitsemalla.

Ajoitus ja yleistyminen

Ajoitus on tärkeää niin vahvistamisessa kuin rankaisemisessakin. Rankaisu on käytöksestä seuraava sellainen palaute, jonka johdosta käytös vähenee, koska eläin haluaa tulevaisuudessa rankaisua välttää. Yksi rankaisun käytön haasteista on ajoittaminen ja kohdentuminen: eläin yhdistää rankaisun helposti ihmisen näkökulmasta ”väärään” asiaan. Jos varsa sattuu katsomaan aidan toisella puolella olevaa ihmistä samalla hetkellä kun varsa ensimmäisen kerran osuu sähkölankaan, niin saattaa se oppia pelkäämään ihmistä, ei sähköpaimenlankaa. (En tietenkään tarkoita, että jokin toinen aitavaihtoehto olisi sähkölankaa parempi).

Nykyisin kaikki jo tietävätkin, että kun ihminen päättää rangaista hevosta esimerkiksi läppäämällä raipalla, hän on usein hitaammin reagoivana auttamattomasti myöhässä. Mutta sitä eivät kaikki ymmärrä, että hyvästä ajoituksesta huolimatta rankaisun aiheuttama epämiellyttävyys yhdistyy koskemaan muutakin kuin vain rangaistavaa käytöstä. Kun raippaat hevostasi pelottavaan maneesin nurkkaan saattaa hevonen nurkkaan kyllä mennä, mutta sen mielessä nurkkaan yhdistyy raipan takia vain yhä enemmän epämiellyttäviä tuntemuksia. Yleistämisen seurauksena epämiellyttävät fiilikset saattavat pikkuhiljaa yhdistyä jopa kaikkeen työskentelyyn kanssasi, jos rankaisuja suosit. Vastaavasti myös myönteiset fiilikset yleistyvät.

Passiivisuus vs. aktiivisuus

Kun hevosella on mahdollisuus koulutustilanteessa saavuttaa jotakin, jota se pitää tavoittelemisen arvoisena, lisääntyy hevosen aktiivisuus eli tuon halutun asian tavoitteleminen. Hevosetkin oppivat oppimaan eli esimerkiksi tarjoilemaan erilaisia käytösvaihtoehtoja koulutustilanteessa. Tällaista aktiivista, yritteliästä hevosta on paljon helpompi kouluttaa kuin passiivista hevosta. Jotta pääsisit koulutustilanteessa palkitsemaan hevosta oikeasta käytöksestä, edellyttää se tietenkin hevoselta toimintaa, jota palkita. Passiivinen hevonen ei toimintaa tarjoa, joten toiminnan aikaansaaminen ja kouluttaminen vaikeutuu. Rankaisujen käyttö lisää passiivisuutta, kukapa sitä uskaltaisi rankaisujen pelossa mitään yrittääkään.

Äärimmäinen passiivisuus eli opittu avuttomuus

Huonolla tuurilla rankaisujen aikaansaama passiivisuus lisääntyy niin paljon, että eläin vajoaa opitun avuttomuuden tilaan. Opittu avuttomuus ei välttämättä ole ”yleistila”, vaan se saattaa liittyä johonkin tiettyyn tilanteeseen. On hyvin vaikeaa saada opitusti avutonta eläintä tarjoamaan käytöksiä, joista voi palkita. Rankaisujen lisääminenkään ei enää saa aikaan toimintaa, vaan opitusti avuton hevonen saattaa liikkua laiskasti tai seisoa jumittuneena paikoillaan, vaikka sitä kuinka raipalla hakkaisi (ääriesimerkki). Tällaista eläintä saadaan pikkuhiljaa uudelleenaktivoitua palkitsemalla, mutta helppoa tai nopeaa se ei ole. Itselleni on tullut omistukseen niin opitusti avuton koira kuin hevonenkin. Hevonen osoittautui lopulta sairaaksi, eli kipu ylläpiti sen opittua avuttomuutta, vaikka käytös jonkin verran kouluttamalla muuttuikin.

Onko ruokapalkintojen käyttö turvallista?

Vaikka positiivinen vahviste on mitä tahansa sellaista, mitä hevonen haluaa tavoitella, on se käytännössä lähes synonyymi ruokapalkinnoille. Minusta on hieman hupaisaa, että ruokapalkintojen käyttö hevosten kouluttamisessa näyttäytyy toisinaan kovin ihmeellisenä asiana. Jaana Pohjola kirjoitti tästä osuvasti Eläinkoulutusblogissaan[2]: ”Kun koulutukseen sotketaan mukaan ruokapalkkio, täytyy ratsastajan olla superammattilainen ja olla käynyt erinäisiä kursseja palkitsemisen tekniikkaan liittyen. Kuinka moni negatiivista vahvistetta käyttävä treenaa tekniikkaa ja motoriikkaa, joilla voisi varmistaa oikean ajoituksen?” Hevoset on perinteisesti koulutettu pääasiassa negatiivisella vahvistamisella, mutta yhtälailla osaamaton negatiivisen vahvisteen käyttö aiheuttaa ongelmia kuten vaaratilanteita ihmiselle (pakoreaktiot). Hevosen hyvinvoinnin näkökulmasta positiivinen vahviste on turvallisempi vaihtoehto, vaikka sitä käyttäisikin vähän osaamattomasti (ks. aivokemiasta yllä).

Toisaalta on ymmärrettävää, jos positiivisen vahvisteen ja erityisesti ruokapalkinnon käyttö arveluttaa. Olemme tottuneet passiivisiin hevosiin, joita me ratsastajat ohjailemme kuin marionetteja tai räsynukkeja ikään. Positiivisen vahvisteen käyttö sen sijaan lisää eläimen aktiivisuutta. Haluaisitko että 500 kiloa lihaa tarjoilee palkkion toivossa into piukeana erilaisia käytöksiä samaan tapaan kuin pieni russelisi tekee? Tuskin. Tästä syystä on ihan suotavaakin, että ennen ruokapalkintojen käyttöönottoa perehdytään turvallisuusseikkoihin ja positiiviseen vahvistamiseen pintaa syvemmälle. On hyvä idea käydä jokin kurssi, tai pyytää osaava kouluttaja opastamaan tallille.

Ennen kuin aloitat makupaloilla palkitsemisen, suositan siis tutustumaan turvallisuuden kannalta tärkeisiin tekijöihin. Ensinnäkin hevosen kanssa on hyödyllistä tehdä ns. oma tila-harjoituksia negatiivista vahvistetta käyttäen, jotta hevonen oppii pitämään turvallisen etäisyyden ihmiseen. Hevosille ei ole luontaista väistää pois ihmisen aiheuttamasta paineesta, vaan tämä on opittu käytös. Harjoituksia tekemällä pienenee myös todennäköisyys saada talutettaessa säikähtävä hevonen syliin, tai varpaiden joutua kavion laskeutumisalustaksi. Näitä harjoituksia on kuvattu mm. Tuire Kaimion Hevosen kanssa-kirjassa[3]. Toisekseen ennen ruokapalkintojen käytön aloittamista tulisi opettaa hevonen luopumaan, sillä kerjäävä ja näykkivä hevonen ei ole mukava harjoituskappale. Kolmanneksi on hyvä tarkkaan miettiä, mitkä ovat ensimmäiset ruokapalkintojen avulla koulutettavat käytökset. Hevosella on nimittäin taipumus palata ensimmäiseksi oppimaansa käytökseen, jos se on epävarma siitä, mitä sen kannattaisi tehdä. On sanomattakin selvää, että esimerkiksi pystyynhyppimiset ja espanjalaiset käynnit eivät ole turvallisia ensimmäiseksi opetettavia käytöksiä, vaan ne kuuluvat vasta pitkälle koulutetun hevosen repertuaariin. Voi olla järkevää valita sellainen käytös, jonka vihje ei muutoin hevosen elämässä esiinny, esimerkiksi kosketus kohde-esineeseen, joka ei kuulu tallin vakiovarusteisiin. Tuolloin ei ole niin haitallista, vaikka harjoitteleva kouluttaja ei saisikaan muovattua käytöksestä ihan haluamaansa. Neljänneksi ruokapalkintoja käyttävän tulisi selvittää itselleen miten turhautuminen ilmenee koulutettaessa (sammuminen ja sammumispurkaus), miten epäsäännöllinen vahvistaminen vaikuttaa ja miten käytökset tarvittaessa koulutetaan ärsykekontrolliin.

Vielä porkkana- ja keppi-dikotomiasta

Osalla ihmisistä on kova tarve jakaa hevosen käytökselle annettavat palautteet ”hyviksiin ja pahiksiin”. Vahvisteet, etenkin positiiviset sellaiset katsotaan hyviksiksi ja rankaisut pahiksiksi. Joskus myös negatiiviset vahvisteet lasketaan mukaan pahisten ryhmään. Negatiivinen vahviste ja rankaisu, mitä niistä oikein pitäisi ajatella? Hevosia on kautta aikojen koulutettu pääasiassa negatiivisella vahvistamisella eli paineenpoistolla. Negatiiviselle vahvistamiselle perustuvaa, hyvin taitavaa hevosenkäsittelykulttuuria olen päässyt ihailemaan mm. sellaisissa maissa kuten Portugali ja Mongolia, joissa hevonen on vielä äskettäin ollut tai yhä edelleen on hyötykäytössä. Negatiivisen vahvistamisen käytöltä hevosen kanssa työskentelevä ei voi täysin välttyä, esimerkiksi hevonen saa negatiivisen vahvisteen riimun paineelle myödätessään, kun hevosta talutetaan. Toki riimun paine on koulutetulle hevoselle muodostunut vihjeeksi.

Vahvisteiden lisäksi myös rankaisuja esiintyy hevosen elämässä, vaikka hevonen eläisi villinä aroilla. Kesyhevonen kohtaa positiivisen rankaisun useimmiten sähköaidan muodossa ihan päivittäin. Kun talutettava hevonen nykäisee päällään, aiheuttanee riimun paine positiivisen rankaisun. Minutkin voi nähdä käyttämässä myös rankaisuja, kun käsittelen tai koulutan hevosia. Rankaisu ei ole synonyymi väkivallalle, vaan se tarkoittaa tässä yhteydessä mitä tahansa sellaista ärsykettä, jota hevonen haluaa välttää. Rankaisut eivät siis ole jotain epäeettistä ja ”saatanasta seuraavia”, vaan yksinkertaisesti palautteita käytökselle. Edellä on kuitenkin seikkaperäisesti esitetty, miksi koulutus niin hevosen hyvinvoinnin kuin oppimisen tehokkuudenkin näkökulmasta kannattaa perustaa vahvisteille, suosien nimenomaan positiivista vahvistetta, ja rankaisujen käyttöä välttää.

Joskus väitetään, että niin keppi kuin porkkanakin ovat vain välineitä. Sanotaan, että välineet itsessään eivät opeta mitään, eivätkä ne ole itsetarkoituksellisesti hyviä tai huonoja. Välineet ovat juuri niin taitavia kuin on niitä käyttävä kouluttajakin. Yllä esitetty tutkimustieto aivokemiasta itse asiassa kumoaa tämän väitteen ainakin osittain. Voi nimittäin perustellusti väittää, että hevosen hyvinvoinnin näkökulmasta osaamaton porkkanan syöttely on turvallisempaa kuin taitavakin kepin heiluttelu. Vaikka en henkilökohtaisesti pidä tekopyhäilystä ja väittämästä ”minä käytän vain positiivista vahvistetta”, osoittaa välittäjäaineiden tarkastelu, että aivan tuulesta temmattu tämäkään pyrkimys ei ole. Samalla täytyy pitää mielessä, ettei porkkanankäyttö automaattisesti tee kouluttamisesta taitavaa tehokkaan oppimisen näkökulmasta[4]. Porkkana ei välttämättä ole hevosen mielestä tavoiteltavaa, eli vahviste ei ole riittävän vahva. Ajoitus saattaa porkkanaa käyttäessä olla pielessä, jolloin vahvistetaan jotakin aivan muuta kuin haluttua käytöstä. Haluttua käytöstä ei välttämättä ole osattu pilkkoa riittävän pieniin kriteereihin, jolloin hevonen ei ymmärrä, mistä käytöksestä porkkanan saa. Ja vaikka kouluttaja osaisikin käyttää positiivista vahvistetta taitavasti, ei se automaattisesti tuo mukanaan tietoa siitä, miten jokin käytös, esimerkiksi se kouluratsastuskilpailuissa esitettävä laukkapiruetti, kannattaa opettaa[5].

Seuraavalle videolle kuvasin viikon ajan ruokapalkinnon käyttöä omissa arkisissa koulutustilanteissa. Videolla kuuluu käytetty ehdollinen vahviste, tässä tapauksessa suulla tehtävä naksautusääni. Videot ovat siis autenttisia koulutustilanteita, niissä ei esitetä valmiita käytöksiä.