< Takaisin



Oppimisen myyttejä ja muuta neurohömppää


Kerta toisensa jälkeen monet meistä menevät niin kutsutusti halpaan helppouden toivossa. Ostamme tietyistä kehonosista rasvaa poistavia pillereitä ja voiteita, vaikka tiedämme, että painonhallinnan salaisuus löytyisi terveellisistä elintavoista. Kaupaksi käyvät myös kieliäänitteet, joita ”kuunnellaan” nukkuessa. Näin alitajunnan on määrä oppia uusi kieli vaivattomasti unen aikana. Sorrumme tällaiseen toiveajatteluun uudestaan ja uudestaan ehkä siksi, että me, kuten muutkin eliöt, pyrimme luontaisesti säästämään energiaa. Hokkuspokkustemput ja pikafiksaukset houkuttelevat, sillä ne lupaavat lopputuloksen nopeasti ja ilman suuria ponnistuksia.

Meillä ihmisillä on taipumus etsiä vahvistusta omalle, jo olemassa olevalle näkemyksellemme. Vastustamme muutosta - myös ajattelutavan muutosta – juuri laiskuutemme vuoksi! Ja mitä enemmän olemme panostaneet johonkin asiaan, sitä vaikeampaa sen myöntäminen hömpäksi on. Jos olet pyörittänyt öisin makuuhuoneessasi ”opi viikossa sujuvaa swahilia”-kasettia, sinun voi olla vaikea tunnustaa, että väärässä olit. Mitä enemmän olet äänitteestä maksanut, sitä hanakammin sen tehokkuutta puolustat. Puhumattakaan tilanteesta, jossa olet itse ollut kauppaamassa tuttavillesi näitä käänteentekeviä kielenopettajia – tai joitakin muita hilavitkuttimia.

Tutkimus tuottaa jatkuvasti uutta ja kiinnostavaa tietoa oppimisesta ja muista mielen toiminnoista. Aika ajoin käy kuitenkin niin, että jokin idea karkaa laboratoriosta, ja alkaa elämään omaa elämäänsä. Tutkijat eivät enää hallitse tutkimusideaansa tai tutkimustuloksiaan, vaan vallan kaappaavat toimittajat, jotka tietämättömyyttään antavat kirjoituksissaan asiasta vääristyneen kuvan. Seuraavaksi ideaan tarttuukin sitten joku helppoheikki, jonka bisnesvaisto kertoo, että kurssit ja videot aiheesta tulevat myymään kuin häkä. Erilaisia myyttejä ja suoranaisia huijauksia liittyen oppimiseen ja aivotoimintaan löytyy niin paljon, että niistä on kirjoitettu kirjoja. Seuraavassa käsittelen näistä myyteistä muutamia. Valitsemani aiheet koskevat lähinnä ihmisen oppimista. Hevosen oppimiseen ja kouluttamiseen liittyviä myyttejä ja huijauksia olen käsitellyt muissa kirjoituksissani, ainakin rivien välissä.

 

Oppimistyylit

Oletko visuaalinen, auditiivinen vai kinesteettinen oppija? Opitko siis parhaiten näkemällä, kuulemalla vai tekemällä? Oppimistyylit pulpahtelevat esiin sieltä täältä, ja suomalaisten yliopistojen sivuilta löytyy testejä, joilla kukin voi selvittää oman oppimistyylinsä. Jopa omassa opinahjossani, Helsingin yliopistossa, oppimistyylejä on kuulemani mukaan käsitelty jollakin kasvatustieteiden perusopintojen kurssilla. Mykistävää, sillä tieteellinen tutkimustieto ei tue ollenkaan sellaista käsitystä, että oppisimme parhaiten jollakin näistä ”tyyleistä”.

Onko oppimistyyliajattelusta jotakin haittaa? Eikö ole vain hyväksi, että opetuksessa suositaan useita eri aistikanavia? Se, että koet oppivasi parhaiten esimerkiksi visuaalisesti, saattaa johtaa siihen, ettet mielestäsi opikaan, jos opetustilanne ei ruoki näköaistiasi. Näin ollen omat uskomuksesi saattavat aiheuttaa sen, ettet opi, vaikka todellisuudessa mahdollisuutesi oppia tilanteessa eivät ole heikentyneet. Oppimisen parissa on toki harrastettu muitakin yhtä pöllöjä ja keinotekoisia jaotteluita: esimerkiksi ihmiset on jaoteltu osallistujiin, tarkkailijoihin, ajattelijoihin ja toteuttajiin (ns. Kolbin jaottelu).  Me ihmisethän rakastamme erilaisia luokitteluja, kategorisointeja ja yleistyksiä, sillä se auttaa yksinkertaistamaan maailmaa. Usein tällainen luokittelu kuitenkin johtaa harhaan ja rajoittaa niin ajattelua kuin toimintaa. Opimme kaikki näkemällä, kuulemalla ja tekemällä, kuin myös hankkimalla ja prosessoimalla kokemuksia, sekä rakentamalla ajatusmalleja ja soveltamalla niitä käytäntöön.

Se, miten opimme asiat, on yhteydessä opittavaan ainekseen. Meille kaikille on luonnollisempaa oppia esimerkiksi kartta näkemällä pikemminkin kuin kuulemalla… Tutun laulun sanoja mieleen palauttaessa taas kaikuvat sanat korvissamme. On totta, että fyysinen aktiivisuus voi edistää oppimista, mutta tämä koskee meitä kaikkia, ei pelkästään ”kinesteettisiä oppijoita”! (De Bruyckere ym., s. 20-27)

Psykologian professori Daniel T. Willingham hahmottelee erinomaisessa kirjassaan Why Students Don´t Like School? mahdollisia syitä oppimistyylimyytin synnylle. Ihmisissä on havaittu eroja sen suhteen, kuinka tehokkaasti henkilö kykenee tallentamaan auditiivisia tai visuaalisia muistoja. Joillakin on kyky tallettaa elävämpiä ja yksityiskohtaisempia visuaalisia muistikuvia kuin toisilla, ja sama pätee auditiivisiin muistijälkiin. Tästä ei kuitenkaan vielä seuraa, että toiset oppisivat paremmin nähtyä ja toiset paremmin kuultua materiaalia. Kun esimerkiksi testataan, että oppiiko "auditiivinen oppija" Anne sanalistan paremmin kuulemalla ja "visuaalinen oppija" Ville saman sanalistan paremmin näkemällä, ei eroja oppijoiden ja esitysmuodon välillä löydetä, vaikka tutkimuksia on tehty runsaasti. Tämä johtuu siitä, että oppimisella yleensä, luonnollisesti, tarkoitetaan opitun aineksen merkityksen ymmärtämistä ja muistamista. Mikäli testattaisiin, että kuinka hyvin oppija muistaa sanalistan äänensävyt, hakkaisi Anne luultavasti Villen ja sanalistan visuaalista ulkoasua muisteltaessa taas mitä luultavimmin Ville Annen! (mt. s. 154-156)

Ks. myös: http://www.danielwillingham.com/learning-styles-faq.html

 

93 % kommunikaatiosta on nonverbaalista

Olet varmaan kuullut otsikon väitteen joskus? Sen mukaan viestintä tapahtuisi pääosin ilmeiden ja kehonkielen välityksellä, ja kielellisen viestinnän osuus olisi vain 7 %. Väitetyt prosenttiosuudet tosin vaihtelevat, ilmeisesti väittäjien huonosta muistista johtuen. Väitteellä olen nähnyt perusteltavan myös jotakin ihmisen ja hevosen väliseen kommunikaatioon liittyvää! Jos katson kiinankielistä elokuvaa ilman tekstitystä, voin olla varma, että minulle kommunikaatiosta ei välity 93 %:a, vaan ehkä pikemminkin se 7 %...

Myytti on saanut alkunsa psykologian emeritusprofessori Albert Mehrabianin tekemästä tutkimuksesta. Mehrabianin tutkimuksessa koehenkilöille luettiin negatiivisia, positiivisia ja neutraaleja sanoja (esim. rakas, älä, ehkä) positiivisella, negatiivisella sekä neutraalilla äänenpainolla. Ääneenluvun yhteydessä esitettiin kuvia ihmisistä, jotka ilmeiltään näyttivät joko positiivisilta, negatiivisilta tai neutraaleilta. Koehenkilöiden täytyi tulkita nämä erilaisin yhdistelmin esitetyt sanat joko positiivisiksi, negatiivisiksi tai neutraaleiksi. Tulokseksi saatiin, että sanojen valenssin tulkintaan vaikutti 55 %:n painoarvolla kasvokuvat, 38 %:lla äänensävy ja vain 7 %:lla itse sanat.

Mehrabian on ollut järkyttynyt siitä, kuinka hänen tutkimustuloksensa on alkanut elämään omaa elämäänsä yleisenä totuutena, väitteenä jonka mukaan kaikessa kommunikaatiossa sanojen merkitys olisi vain 7 %. Mehrabian on itse nähnyt paljonkin vaivaa myytin kumoamiseksi, mutta tuloksetta. Kyse oli vain tunteiden ja asenteiden välittymisestä ja tulkinnasta, ja tuolloinkin yhdessä kokeessa, laboratorio-olosuhteissa. Yliopistossa opiskelukin olisi melkoista ajantuhlausta, jos luennoista 93 % olisi pelkkää luennoitsijan tunteiden välittymistä… (De Bruyckere ym., s. 82-83)

 

Oletko vasen- vai oikea-aivoinen?

Netistä löytyy testejä, joiden avulla voit selvittää, käytätkö enemmän vasenta vai oikeaa aivopuoliskoasi. Jos vasen aivopuoliskosi on hallitsevampi, olet rationaalinen ja looginen. Mikäli taas oikea aivopuoliskosi hallitsee ajatteluasi, olet luova ja mielikuvituksesi runsas.

Kaikki, mitä edellisessä kappaleessa kirjoitin, on täyttä kukkua. Lukuun ottamatta sitä, että netti tosiaan on pullollaan näitä testejä, uskomatonta kyllä. On totta, että ihmisellä on kaksi aivopuoliskoa, oikea ja vasen, jotka kykenevät toimimaan suhteellisen itsenäisestikin. Tietyt toiminnot keskittyvät pääosin toisen aivopuoliskon alueelle: esimerkiksi ihmisten enemmistöllä kielen tuottamisen ja ymmärtämisen kyky painottuu vasempaan aivopuoliskoon. Avaruudellisesta hahmottamisesta taas vastaa yleensä oikea aivopuolisko. Terveellä ihmisellä aivopuoliskot kuitenkin toimivat kaiken aikaa yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa. Vaikeasta epilepsiasta kärsiviä on hoidettu katkaisemalla aivopuoliskojen väliset yhteydet, jolloin potilaan kyvyt älylliseen toimintaan pysyvät muuttumattomina. Täysin entisellään tällaisen ns. aivohalkiopotilaan (split brain) elämä ei kuitenkaan ole, sillä aivopuoliskojen erottamisen seurauksena ihmisellä on ikään kuin kaksi tietoisuutta. Ks. aiheesta esim. https://www.youtube.com/watch?v=ZMLzP1VCANo ja https://www.youtube.com/watch?v=VHgClWAPbBY.

Mitä haittaa on leikittelystä aivopuoliskoajattelulla? Kyseessä on sama vanha ongelma: ihmisten virheellinen jakaminen ”rationaalisiin” ja ”emotionaalisiin”. Tavalliselle ihmiselle ei ole eduksi, että hänet nähdään esimerkiksi ”emotionaalisena, oikean aivopuoliskon hallitsemana”, vaikka hän on erittäin kykeneväinen rationaaliseen ajatteluun. Naisia ei hallitse oikea aivopuolisko, eikä miehiä vasen. Onpa jopa kokonaisten kansakuntien väitetty ajattelussaan ja kulttuurissaan olevan toisen aivopuoliskon dominoimia… Kuka hyötyy moisesta lokeroinnista, joka ei ole todenmukainen? Hyötyjiä ovat ne lukuisat yritykset, jotka markkinoivat kursseja, applikaatioita ja ties mitä tuotteita toisen aivopuoliskon tai niiden välisen yhteistyön kehittämiseksi.

Ajattelu voidaan toki jakaa erilaisten duaalimallien mukaisesti esimerkiksi intuitiiviseen ja analyyttiseen, kuten olen selvittänyt toisaalla kirjoituksissani. Vaikka me kaikki käytämme niin intuitiivista kuin analyyttistä ajattelua, voi toinen ajattelutapa olla yksilöllä hallitsevampi. Ajattelutavat eivät kuitenkaan paikannu tietylle aivopuoliskolle, vaan käytämme ajattelussa aivojamme kokonaisvaltaisesti. (De Bruyckere ym., s. 104-107; Jarrett, s. 55-65)

 

Käytämme vain 10 % aivoistamme

Mikäli tosiaan käyttäisimme vain 10 % aivoistamme, eivät aivovammat aiheuttaisi merkittäviä seuraamuksia. Sosiaalisessa mediassa toki välillä tuntuu siltä, etteivät kaikki käytä aivoistaan edes tuota kymmentä prosenttia. Todellisuudessa aivokuvantaminen paljastaisi, että hekin työllistävät aivojaan kokonaisvaltaisesti. Ajattelutaitojaan voi jokainen kehittää, mutta kyseessä on kuitenkin eri asia kuin varsinaisen aivokapasiteetin käyttö. Myytti pohjautuneekin ajatukseen siitä, että harva meistä on ottanut koko potentiaalinsa käyttöön. Kannattaa siis kehittää itseään osallistumalla vaikkapa ajattelutaitojen kursseille, mutta jättää sikseen kurssit, jotka lupaavat kasvattaa käytössä olevaa aivokapasiteettia. (De Bruyckere ym., s. 100-103; Jarrett, s. 51-55)

 

Aivojumppa

Henkilöt, jotka uskovat käyttävänsä vain osaa aivokapasiteetistaan, ovat helppoja kohteita aivojumppien (Brain Gym) markkinoijille. Erilaiset aivojumppasovellukset ovat jo miljardibisnes. Onko esimerkiksi tietokoneruudulla tehtävistä aivojumppaharjoituksista hyötyä? Yleensä ihmiset tulevat paremmiksi siinä, mitä he harjoittelevat. Nuo tietokoneen välityksellä tapahtuvat aivojumppapelit kyllä kehittävät työmuistia – kyseisessä pelissä. Näyttää siltä, että vaikutukset eivät ole siirrettävissä muille elämänalueille. Aivojumppaharjoittelusta tuskin on muuta haittaa, kuin että siihen käytetty aika on pois esimerkiksi uusien asioiden opettelusta, sosiaalisesta kanssakäymisestä ja liikunnan harrastamisesta – asioista joiden kaikkien tiedetään tutkitusti edistävän aivojen hyvinvointia. Mikäli kokee työmuistinsa kapasiteetin rajoittavaksi, voi opetella erilaisia muistitekniikoita, jotka auttavat muistamaan paremmin toisistaan irrallisia asioita (esim. memory palace). (De Bruyckere ym., s. 108-112; Jarrett, s. 201-208)

Lue myös: Kalakoski, Virpi: Kannattaako ostaa aivotreeniä? Psykologia-lehden blogi 8.12.2014.

 

Peilisolut

Murrettavia myyttejä oppimiseen ja aivoihin liittyen riittäisi vaikka kuinka, mutta viimeisenä käsittelen peilisoluja. Ihmismielellä näyttää olevan taipumus uskoa ja toivoa, että jostakin löytyy pyhä kirja tai yksinkertainen ratkaisu, joka selittää ”kaiken”. Näköjään ovat jotkut aviotutkijatkin tälle taipumukselle alttiita.

Vuonna 1988 italialaiset tutkijat tekivät sattumalta erittäin kiinnostavan löydöksen: kun apina näki ihmisen tarttuvan esineeseen, sen motorisella aivokuorella aktivoituivat samat solut kuin silloin, kun apina itse oli tarttumassa esineeseen. Apina näkee, apina tekee. Tästä alkoi melkoinen hypetys. Julistettiin, että peilisolujen löytyminen on yhtä tärkeää psykologialle, kuin oli DNA:n löytyminen biologialle. Peilisolut nähtiin kaiken ihmisyyden perustana (vaikka ne oli vasta löydetty apinalta). Tehtiin hyvin pitkälle meneviä päätelmiä, joiden mukaan empatiakykykin selittyisi peilisoluilla.  Lähes kaikki ihmisen toiminta oli yhtäkkiä palautettavissa peilisoluihin. Ja kaikki tämä ennen, kuin ihmiseltä oli löydetty yhtä ainoaa peilisolua.

Rummutuksen tauottua myös kriittiset äänet alkoivat nousta. Mikä on tilanne tällä hetkellä? Apinoilta on löydetty useita erilaisia peilisolutyyppejä, jotka toimivat eri tavoin. Myös ihmisaivoista on löydetty alueita, jotka pelkkä liikkeen näkeminen saa aktivoitumaan. Ihmiseltä varsinaisia peilineuroneita löydettiin ensimmäisen (ja ainoan?) kerran vuonna 2010 (Mukamel ym., 2010). Siksi tutkijat eivät ihmisen kohdalla yleensä puhukaan peilisoluista, vaan peilautumisjärjestelmistä. Jonkinlainen peilautumisjärjestelmähän meillä on olemassa, jotta kykenemme tehokkaasti oppimaan mallista myös aikuisiällä (toisin kuin muut eläinlajit pääasiassa kykenevät).

Suomessa peilineuroneita on tutkinut akateemikko Riitta Hari. Seuraava on suora lainaus kirjasta, jota hän on ollut kirjoittamassa: ”On kuitenkin virheellistä ja vahingollista kutistaa intersubjektiivisuuden [kahden yksilön välinen ymmärtäminen] hermostollinen perusta pelkästään peilautumisjärjestelmän toiminnaksi. Hedelmällisempää on tarkastella sosiaalista vuorovaikutusta useamman prosessin yhteisvaikutuksena. Peilautuminen edustaa nopeaa, automaattista ja tiedostamatonta prosessointia ja mielenmallit (mielenteoriat, käsitykset toisten aikeista ja uskomuksista) hidasta, hallittua ja tietoista prosessointia. Molemmilla prosesseilla on selkeät, toisistaan erilliset aivoverkostot, ja kumpaakin tarvitaan, ja varmasti paljon muutakin, jotta ymmärrettäisiin toisen ihmisen toimintaa.” (Hari ym., s. 74)

Siitä, mitä nykyään tiedetään peilisoluista tai laajemmin peilautumisjärjestelmistä, on siis pitkä matka erilaisiin netin pursuamiin peilisoluväittämiin tai kaupan oleviin sovelluksiin, kuten kursseihin, joilla kehitetään empatiakykyä peilisoluja aktivoimalla. Olen nähnyt jopa väitteen, jonka mukaan hevonen lukisi ihmistä peilisolujensa välityksellä. Hevosen mahdollisista peilisoluista emme vielä tiedä hölkäsen pöläystä. Jos peilisoluhypetys aivotutkijoiden parissa onkin laantunut, on se jatkanut omaa elämäänsä suuren yleisön ja helppoheikkien parissa – uusi myytti on syntynyt! (Jarrett, s. 154-160; Hickok 2014)

 

Myyteistä faktoihin

Saatoit yllättyä ja jopa järkyttyä, kun jokin tuntemasi hokema olikin vailla todenperäisyyttä. Kun jotakin asiaa toistetaan riittävän kauan, se alkaa kuulostaa todelta. Olet taipuvaisempi uskomaan sellaisen väittämän, joka tuntuu tutulta. On luonnollista, että meistä ihmisistäkin tutut asiat tuntuvat mukavilta ja miellyttäviltä, tätä kutsutaan altistusvaikutukseksi (mere-exposure effect). Hevosia kouluttavat tietävät, että kun jokin ärsyke toistuu hevosen ympäristössä vaaraa aiheuttamatta, muuttuu tällainen ärsyke hevosesta neutraaliksi, jopa turvalliseksi. Uusiin ärsykkeisiin hevoset taas reagoivat huolestuen, valmiina pakenemaan. Tuttujen asioiden, joiden tehon ja toimivuuden on omasta mielestään kokenut, osoittautuminen huuhaaksi saattaa kirpaista. Minuakin harmitti, kun äskettäin luin, että oma suosikkini ongelmalähtöinen oppiminen (PBL) ei ehkä sittenkään ole tehokas oppimisen menetelmä. Lopullinen sana sen osalta on kuitenkin vielä lausumatta, sillä tutkimustulokset aiheesta ovat ristiriitaisia.

Kun seuraavan kerran osallistut jollekin (oppimista koskevalle) luennolle tai kurssille, ole tarkkana. Oppimisen myyttejä ja neurohömppää vilahtelee siellä täällä, ja pelkän myytin varaan rakentuvia kurssejakin järjestetään (yleensä melko hintavia!). Kun perusteluihin, otsikoihin tai kuviin lisätään aivot tai neurotiede, se myy ja vakuuttaa. Usein kyseessä on kuitenkin pseudotiede eli näennäistiede. Mistä hömpän sitten tunnistaa? Esimerkiksi jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei yleensä ole totta. Harvoin erilaiset pulmatilanteet ovat ratkaistavissa yksinkertaisella tempulla, simsalabim. Tiukan purkin kannen saat toki kätevästi auki raottamalla kannen reunaa ensin esimerkiksi kuorimaveitsellä.  Mutta jos osallistut tehokkaan oppimisen kurssille, saatat pettyä, sillä tarjolla ei ole yksinkertaisia, ostettavissa olevia helppoja ratkaisuja, joiden avulla opit vaivatta tuosta vain! Tehokas oppiminen kun vaatii työtä ja ponnistelua. Samalla tapaa, jos opiskelet operanttia kouluttamista – hevosen tehokasta oppimista – esimerkiksi lastauskurssilla, ehkä harmistut, kun ohjelmassa ei olekaan niksejä, joilla hevosen kuin hevosen saa taianomaisesti lastautumaan ja matkustamaan rentona ilman harjoittelua. Hevosenkin oppiminen vie aikaa ja vaatii yleensä toistoja, ja tämä merkitsee vaivannäköä ihmiselle.

Haitallisia myytit ja uskomukset ovat, jos ne estävät näkemästä ja ymmärtämästä, mistä erilaisissa tilanteissa todellisuudessa on kyse. Esimerkiksi jos oppilaan opettaja tai vanhempi on uskomuksen sokeuttama, saattaa lapsen todelliset ja kuntoutettavissa olevat oppimisvaikeudet jäädä huomaamatta, ja näin lapsen mahdollisuus oppia estyä. Myytit voivat myös turhaan rajoittaa omia mahdollisuuksia: et ehkä pidä itseäsi luovana, koska sait aivopuoliskotestistä tulokseksi, että sinua hallitsee vasen aivopuoliskosi. Puhutaan itsensä toteuttavasta profetiasta eli ennusteesta, kun oma uskomuksesi saa sinut toimimaan uskomuksen tavalla: uskomus siis aiheuttaa toiminnan, ei toisin päin. Esimerkiksi jos oletat hevosesi säikkyvän, jännityt ja saatat siten aiheuttaa hevosesi jännittymisen ja säikkymisen. (En tietenkään tarkoita, että hevosen jännittyminen ja säikkyminen olisi aina tai edes usein seurausta ratsastajan jännittymisestä! Hevonen voi myös pysyä rentona ja rauhallisena, vaikka ratsastaja jännittää.).

Vaikka aivojumpan tai ihmepillerin avulla ei olekaan mahdollista saada uinuvaa aivokapasiteettia Lucy-elokuvan hengessä käyttöön siten, että sen seurauksena oppisit kieliä yhdessä yössä ja ratkaisisit vaikeimpia matemaattisia yhtälöitä, ei se myöskään tarkoita, etteikö jokainen meistä voisi kehittyä monipuolisesti. Meissä kaikissa on varmasti paljon käyttämätöntä potentiaalia. Ensimmäiseksi on hyvä tarkistaa, ettei anna uskomusten kuten ”vasen aivopuoliskoni hallitsee ajatteluani”, ”minulla ei ole matikkapäätä”, turhaan rajoittaa omia tekemisiä. Sitten kannattaa tarttua härkää sarvista: jokainen voi oppia melkein mitä vain, mutta se vaatii ponnistelua ja harjoittelua, ei ostettavissa olevia hokkuspokkustemppuja.

 

Lähteitä:

De Bruyckere, P., Kirschner, P.A. & Hulshof, C.D.: Urban Myths about Learning and Education. Academic Press (Elsevier), 2015.

Hari, R., Järvinen, J., Lehtonen, J., Lonka, K., Peräkylä, A., Pyysiäinen, I., Salenius, S., Sams, M., ja Ylikoski, P.: Ihmisen mieli. Gaudeamus, 2015.

Hickok, G.: The Myth of Mirror Neurons. The Real Neuroscience of Communication and Cognition. W.W. Norton & Company, 2014. – Upea kirja monella tapaa, suosittelen! Myös edellä mainittu Harin ym. kirjoittama kirja toteaa tästä teoksesta seuraavaa: ”Sujuvasti kirjoitettua ja tervettä kritiikkiä erityisesti populaarikirjallisuuteen levinnyttä peilisolujen kaikenselittävyyttä kohtaan.” (s. 70)

Jarrett, C.: Great Myths of the Brain. Wiley Blackwell, 2015.

Mukamel, R., Ekstrom, A.D., Kaplan, J., Iacoboni, M., & Fried, I. (2010): Single-neuron responses in humans during execution and observation of actions. Current Biology, 20(8), 750-756. Saatavilla: https://www.researchgate.net/publication/43098373_Single-Neuron_Responses_in_Humans_during_Execution_and_Observation_of_Actions

Willingham, D.T.: Why Don´t Students Like School? A Cognitive Scientist Answers Questions About How the Mind Works and What It Means for the Classroom. Jossey-Bass A Wiley Imprint, 2009. - Suosittelen kaikille oppimisesta ja ajattelusta kiinnostuneille, ei pelkästään opettajille! Ks. myös kirjoittajan kotisivut www.danielwillingham.com


Hyviä luentoja aiheesta: https://www.youtube.com/watch?v=Q96MnaJyaaA sekä https://www.youtube.com/watch?v=855Now8h5Rs.


PS: Ratsasta, se aktivoi aivojasi!