Ovatko emootiot päätöksenteossa hyöty vai haitta? Laadukas päätöksentekomenetelmä käsitetään usein prosessiksi, jossa paras ratkaisu valitaan rationaalisin perustein. Emotionaalinen mielletään helposti rationaalisen vastakohdaksi eli irrationaaliseksi, ja emootioiden merkitystä päätöksenteossa saatetaan vähätellä tai pitää niitä haitallisina. Näyttää kuitenkin siltä, että emootiot ovat aina merkittävässä roolissa, kun päätöksiä tehdään. Olen sivunnut tätä samaa teemaa useissa kotisivuiltani löytyvissä teksteissä, ja erityisesti kirjoituksessa Ratsastajat ajattelevat nopeasti – ikävä kyllä! Tämä kirjoitus pyrkii valottamaan aiheen taustoja laajemmin. Olen laatinut kirjoituksen alun perin muihin tarkoituksiin, mutta julkaisen sen myös kotisivuillani, sillä se saattaa tarjota hyödyllistä tietoa aiheesta kiinnostuneelle.
1. Käsitteistä
1.1. Emootiot
Mitä tarkoittaa emootio? Emootioiden määritteleminen ei ole aivan yksinkertaista, eivätkä emootioiden tutkijat käytä käsitteitä yhteneväisesti, vaan ne saatetaan eri tutkimussuuntauksissa määritellä eri tavoin (Fox, s. 2). Arjessa puhumme usein tunteista, tunnetiloista, fiiliksistä, tuntemuksista ja mielialoista. Nämä erilaiset tunteisiin liittyvät käsitteet voivat olla kestoltaan erilaisia. Meille saattaa tulla äkisti tunne, että kaikki ei ole aivan kohdallaan. Yhtä nopeasti saatamme huomata, että huolestuimme turhaan, ja kaikki onkin aivan hyvin. Tuollainen tuntemus on ohikiitävä. Mielialan (mood) miellämme pitkäkestoisemmaksi tunnetilaksi (Fox, s. 17). Jonakin päivänä olemme alakuloisia, toisena taas iloisemmalla mielellä, ja tämä mieliala saattaa pysyä yllä viikkoja tai jopa kuukausia. Mielialamme vaikuttaa siihen, miten päivän tapahtumat koemme ja tulkitsemme. Joskus tunteista puhutaan myös persoonallisuuden piirteiden yhteydessä. Toisilla ihmisillä on pysyvämpi taipumus kokea usein ja voimakkaammin tiettyjä tunteita, esimerkiksi negatiivisten emootioiden kokeminen yhdistyy neuroottisuuteen (Adams, s. 166). Jotkut taas ovat enimmän osan aikaa myönteisiä ja tyytyväisiä.
Useat tutkijat käyttävät edellä kuvaamistani emotionaalisista ilmiöistä myös kattonimitystä affektit (Fox, s. 17; Keltner ym., s. 28) tai affektiiviset prosessit (Palomäki). Emootion käsite eroaa tunteesta sikäli, että vaikka voidaan sanoa eläimillä olevan emootioita, ei silti ole varmaa, että missä määrin niillä on tunteita. Tunteiden kun ajatellaan edellyttävän eliön tietoista käsitystä omista emootioistaan. Aivotutkijat ovat löytäneet nisäkkäiden aivoista emootiojärjestelmät, jotka ovat kaikille nisäkkäille yhteiset. Affektiivisen aivotutkimuksen (affective neuroscience) käsitteen luonut psykologian professori ja aivotutkija Jaak Panksepp (Panksepp & Biven, s. 96) on jakanut nämä järjestelmät pelon, hoivan, halun, leikin, vihan, surun ja etsimisen järjestelmiin (FEAR, CARE, LUST, PLAY, RAGE, GRIEF and SEEKING). Emootiot saavat meissä aikaan erinäisiä reaktioita (fysiologisia, behavioraalisia, kokemuksellisia ja kommunikatiivisia), joiden ansiosta kykenemme reagoimaan nopeasti uhkiin ja mahdollisuuksiin (Lerner ym. 2015, s. 808). Affektit vaikuttavat kaikkeen ihmisen toimintaan, kuten havaitsemiseen, tarkkaavaisuuden suuntautumiseen, oppimiseen, muistiin, tavoitteiden asettamiseen, minäkäsitykseen ja niin edelleen (Loewenstein, s. 49).
Keltnerin ym. mukaan emootioita voidaan tarkastella kolmesta eri näkökulmasta (s. 27). Emootioilla on behavioraalinen puoli, eli ilmaisemme tunteita erilaisten toimintojen kuten ilmeiden, eleiden, puheen ja asentojen avulla. Emootioilla on myös fysikaalinen puoli – emootiot edellyttävät aivojen ja hermoston toimintaa. Lisäksi emootioita voidaan tarkastella kokemusperäisestä näkökulmasta: yleensä olemme tietoisia omista emootioistamme, ja voimme kuvata niitä sanoin ja keskustella aiheesta toistemme kanssa. Emootiot ovat määriteltävissä funktionaalisiksi prosesseiksi, jotka yhdistävät ulkoiset tapahtumat ja sisäiset päämäärämme, ja auttavat meitä navigoimaan sosiaalisessa maailmassa (Keltner ym., s. 29). Emootiot ovat siis perustavanlaatuisella tavalla osa ihmisen tiedonkäsittelyä ja käyttäytymistä. Vai voiko olla olemassa ihmisiä, joilla ei emootioita olisi?
1.2. Päätöksenteko
Englannin kielessä päätöksentekoa kuvataan termillä ”judgment and decision making” (JDM). Judgment viittaa mielestäni pikemminkin arvion tekemiseen, kuin tuomitsemiseen tai ratkaisemiseen, joksi se on näytetty myös joskus käännettävän. Päätöksenteko tarkoittaa sitä, että teemme erilaisia arvioita, joiden perusteella päätämme toimia tietyllä tavalla.
1.3. Rationaalisuus
Rationaalisuudella tarkoitetaan nk. ideaalimallia, johon älykkään toimijan käyttäytymistä voidaan verrata (Palomäki). Rationaalisuus ei käsitteenä liity siihen, että miksi jotakin pitäisi tehdä, vaan että miten tuohon tavoiteltuun lopputulokseen päästään. Näin ollen esimerkiksi maailmanloppuun valmistautuva ihminenkin voi toimia rationaalisesti.
Hyötyteorian eli rationaalisen valinnan teorian mukaan rationaalinen päätöksenteko ei ole emotionaalinen prosessi, vaan päätöksentekijä valitsee sen toimintatavan, jonka hän arvioi tuovan suurimman odotettavissa olevan kokonaishyödyn. Ihmisten todellinen päätöksentekokäyttäytyminen ei kuitenkaan vastaa maksimaalisen hyödyn periaatetta edes yksinkertaisissa tilanteissa. (Palomäki) Amos Tversky ja Daniel Kahneman kehittivät Nobel-palkitun prospektiteorian, joka selittää, miksi ihmiset usein toimivat hyötyteorian esittämän ideaalimallin vastaisesti (Kahneman 2012, s. 319; Kahneman & Tversky). Prospektiteorian mukaan ihmiset eivät välttele niinkään riskiä, vaan häviötä. Teorian mukaan ihmiset alipainottavat suuria riskejä, ja ylipainottavat pieniä riskejä. Kun ihmiset ovat voitolla, he välttelevät riskejä, ja häviöllä ollessaan he suosivat riskejä.
Päätöksentekoamme ohjaa rajoitettu rationaalisuus (Gigerenzer 2013, s. 47; Frederick 2002, s. 548). Rajoitetun rationaalisuuden käsite (bounded rationality) on peräisin Herbert Simonilta. Rajoitettu rationaalisuus huomioi, että päätöksentekoon vaikuttavat usein erilaiset rajoitteet: saatavilla olevan informaation rajallisuus, päätöksentekijän kognitiiviset kyvyt sekä aikarajoitukset.
2. Emootioiden rooli päätöksenteossa
Markkinoinnin ja mainonnan parissa on oltu pitkään tietoisia emootioiden vaikutuksesta päätöksentekoon. Emootioiden ja päätöksenteon välisen yhteyden tutkimus on kuitenkin nuorta (Lerner ym. 2015, s. 800-801). Psykologian alalla emootioiden tutkimus oli hyvin vähäistä ennen 1980-lukua, pitkälti siksi, että emootioiden tutkiminen oli vaikeaa. Päätöksenteon tutkimus taas keskittyi pitkään kognitioihin, ja jätti affektit huomiotta (Slovic ym., s. 1333). Review-artikkelissaan Lerner ym. (2015) toteavat, että vuodesta 2004 vuoteen 2007 mennessä emootioiden ja päätöksenteon yhteyttä koskevien tutkimusten määrä tuplaantui, kuten tapahtui myös vuosien 2007 ja 2011 välillä. Nykyisin psykologian tutkijoiden enemmistö pitää emootioita pääasiallisena päätöksenteon ohjaajana. Myös aivotutkimus on tuottanut tietoa emootioiden ja päätöksenteon yhteydestä. Antoine Bechara tutkimusryhmineen tutki aivokuvantamalla päätöksentekoa henkilöillä, joiden kyky käsitellä emotionaalista informaatiota oli alentunut neurologisten muutosten takia (Bechara 2004). He havaitsivat, että tällaisilla henkilöillä myös kyky tehdä päätöksiä oli heikentynyt.
2.1. Erilaisia emootioita
Lerner ym. (2015) erottelevat erilaisia päätöksenteossa esiintyviä emootioita. Integraalinen emootio (integral emotion) nousee arvioinnin tai päätöksenteon hetkellä, ja vaikuttaa voimakkaasti lopputulokseen (s. 802). Esimerkiksi jos henkilöä huolestuttaa tulevat riskit, saattaa hän päätyä turvallisempaan vaihtoehtoon tuottoisamman sijaan. Integraaliset emootiot vaikuttavat niin tiedostaen kuin tiedostamatta. Ne saattavat paitsi edesauttaa tekemään parempia päätöksiä, myös yhtä lailla haitata sopivaan ratkaisuun päätymistä. Esimerkiksi lentopelkoinen voi valita autokyydin fobiansa takia, vaikka automatka on tilastojen valossa suurempi riski kuin lentäminen. Integraaliset emootiot voivat olla hyvin vaikutuskykyisiä ja vaikeasti torjuttavissa, vaikka rationaalista tietoa olisikin saatavilla päätösten teon tueksi.
Satunnaiset emootiot (incidental emotion) siirtyvät tilanteesta toiseen ja vaikuttavat päätöksiin asioissa, jotka eivät näihin emootioihin liity (Lerner ym. 2015, s. 803). Jokaiselle meille lienee tuttua, että ärtyneenä saatamme sättiä henkilöitä, jotka eivät mitenkään ärtymyksen alkuperäiseen aiheuttajaan liity. Tällainen satunnaisten emootioiden siirtymä tapahtuu yleensä tiedostamatta. Toiset henkilöt ovat toisia taitavampia omien emotionaalisten tilojensa tunnistamisessa sekä toimintansa säätelemisessä (Lerner ym. 2015, s. 804). Kun tarkastellaan ihmisen toimintaa, eivät nykyiset emootiomallit kuitenkaan kykene erottelemaan, onko toiminnan käynnistänyt integraalinen vai satunnainen emootio (Lerner ym. 2015, s. 809).
2.2. Emootioiden vaikutusmekanismit
Emootiot vaikuttavat päätöksiin erilaisten mekanismien kautta, joita on pyritty ymmärtämään moninaisten mallien avulla. Emootioiden ja päätöksenteon tutkimus suosi pitkään emootioiden valenssiin perustuvia malleja. Lerner & Keltner (2000, 2001) pitivät näitä riittämättöminä, ja kehittivät tarkastelua varten ATF-mallin (appraisal tendency framework). ATF-malli huomioi, että samankin valenssin emootiot (kuten suuttumus ja pelko) kykenevät aiheuttamaan vastakkaisia päätösvaikutuksia, ja myös vastakkaiset emootiot (kuten suuttumus ja onnellisuus) voivat saada aikaan samanlaiset vaikutukset (Lerner ym. 2015, s. 804). Esimerkiksi kun koehenkilöt laitettiin syyskuun 2001 terroristi-iskujen jälkeen lukemaan erityyppisiä emootioita nostattavia uutistekstejä, arvottivat he eri tavoin vaihtoehtoisia toimintatapoja terrorismin torjunnassa (Lerner ym. 2015, s. 807). Ne koehenkilöt, jotka lukivat suuttumusta ruokkivia kirjoituksia, olivat taipuvaisempia arvioimaan valittujen toimintatapojen riskit pienemmiksi kuin ne koehenkilöt, jotka olivat lukeneet pelkoa lietsovat tekstit. Suuttumusta lisäävät kirjoitukset saivat myös vaatimaan kovempia otteita terrorismista epäiltyjä kohtaan.
Paitsi että emootiot vaikuttavat päätösten sisältöön, kuten edellä kuvattiin, on niillä merkitystä myös informaation prosessoinnin kannalta. Useat tutkimukset ovat osoittaneet esimerkiksi, että positiiviset affektit saavat ihmiset luottamaan enemmän heuristisiin vihjeisiin, kuten asiantuntijuuteen tai lähteen viehättävyyteen ja miellyttävyyteen (Lerner ym. 2015, s. 807). Mahdollisesti onnellisuudella ja tyytyväisyydellä on taipumus lisätä luottavaisuutta ja varmuutta (certainty), joka sitten määrittelee, missä määrin henkilö tukeutuu heuristiseen tai systemaattiseen prosessointiin (Lerner ym. 2015, s. 808).
Emootiot muokkaavat päätöksiä myös erilaisten tavoitteiden aktivoitumisen johdosta (Lerner ym. 2015, s. 808). Esimerkiksi suuttumus valmistaa meitä lähestymään ja tarvittaessa hyökkäämään. Suru taas joidenkin tutkimusten mukaan voi lisätä taipumusta suosia suurempia riskejä ja uhkapeliä voiton tavoittelussa. Lerner ym. (2013) testasivat, vaikuttaako surullisuus taipumukseen suosia pienempiä palkintoja lyhyellä aikavälillä, myöhemmin saatavan suuremman palkinnon sijaan. Verrattuna neutraaliin tilaan, surullisessa mielentilassa olevien koehenkilöiden mediaani oli valmis hyväksymään 13-34 % vähemmän rahaa silloin, kun voitto oli mahdollista saada välittömästi eikä vasta kolmen kuukauden kuluttua.
Emootiot ovat tärkeässä roolissa ihmisten välisessä kanssakäymisessä, sosiaalista päätöksentekoa ohjaten. Emootiot tarjoavat informaatiota toisten motiiveista ja intentioista, ja mahdollistavat terveet ja hyödylliset ihmissuhteet (Lerner ym. 2015, s. 810). Esimerkiksi pettymys voi vähentää pyrkimystä yhteistyöhön, ja sen ilmaiseminen taas saada vastapuolen hyvittelemään. Emootioiden ilmaisua voidaan käyttää strategisesti, yrittäen vaikuttaa vastapuolen toimintaan sopivia emootioita herättämällä. Emootioiden vaikutusta ryhmien toimintaan on tutkittu vain vähän.
On ajanhukkaa kiistellä siitä, haittaavatko emootiot ”rationaalista” päätöksentekoa, vai toimivatko ne päinvastoin hyvien päätösten edistäjinä. Kun tarkastellaan emootioita päätöksenteossa, voidaan huomata, että joskus emootiot ovat haitaksi ja joskus hyödyksi. On mahdollista erottaa erilaisia, tilanteittain vaihtelevia säännönmukaisuuksia päätöksentekomekanismeissa, joita esitettiin edellä (Lerner ym. 2015, s. 816-817).
3. Intuitiivinen ja analyyttinen ajattelu
3.1. Tiedonkäsittelyn järjestelmät
Ajattelun ja päättelyn tutkijat jakavat tiedonkäsittelyprosessit usein duaalimallin mukaisesti intuitiiviseen ja analyyttiseen. Näistä kognitiivisista järjestelmistä toinen voi olla yksilöllä toista hallitsevampi, tai ne voivat olla yhtä voimakkaita. Jakoa on kutsuttu heuristiseksi ja analyyttiseksi järjestelmäksi Daniel Kahnemanin ja Amos Tverskyn varhaisissa tutkimuksissa. Sittemmin Keith E. Stanovichin ja Richard Westin ehdottama jako järjestelmä 1:n (intuitiivinen eli nopea, automaattinen) ja järjestelmä 2:n (analyyttinen eli hidas, ponnisteluja vaativa) välille on omaksuttu laajasti (Stanovich & West).
Dualistisen ajattelumallin periaatteen mukaan ihminen pyrkii ajattelussaan kuluttamaan mahdollisimman vähän energiaa, ja tukeutuu siksi pääosin automaattisiin eli heuristisiin päätöksiin. Järjestelmä 2:n käyttö on työmuistia kuormittavaa (Evans, s. 454). Järjestelmä 1:n ajatellaan olevan evolutiivisesti vanhempi ja muiden eläinten kanssa jaettu ajattelun järjestelmä. Järjestelmä 2 taas on uudempi järjestelmä, joka mahdollistaa ihmisen abstraktin ajattelun. Myös järjestelmä 1 muodostuu useista eri järjestelmistä, sisältäen muun muassa vaistotoiminnot ja paljon assosiatiivisen oppimisen kautta kertynyttä tietoa. Jako on ainoastaan toiminnallinen kuvaus, eivätkä järjestelmät ole sijoitettavissa erityisille aivoalueille.
Kahneman toteaa, että järjestelmä 1:n toimintaa voi oikeastaan kuvata monella tapaa samanlaiseksi tapahtumaksi kuin havaitseminen (Kahneman 2013, s. 390). Koska järjestelmä 1 on nopea ja automaattinen, vain sen tuottama lopputulos on yleensä tietoisen mielen käsiteltävissä (Evans, s. 454). Tällä intuitiivisella mielellä on taipumus erilaisiin ajatusvinoutumiin tai -vääristymiin (biases), eli kognitiivisiin harhoihin (Kahneman 2012). Kun päätöksiä tehdään erilaisten heuristiikkojen (esim. peukalosäännöt) varassa, on vaarana tehdä virheellisiä tai vahingollisia päätöksiä. Intuitiota voi ja kannattaa hyödyntää ajattelussa, mutta usein onnistunut päätöksenteko edellyttää, että intuition synnyttämät mielikuvat saatetaan analyyttisen mielen tarkasteltavaksi.
3.2. Heuristiikoista
Heuristiikat ovat eräänlaisia nyrkki- tai peukalosääntöjä, joiden varassa ihminen arjessa päätöksiään tekee. Käytämme erilaisia heuristiikkoja arkiajattelussamme, sillä ne ovat riittävän usein oikeassa. ”Ulkomaanmatkalla pyri löytämään sellainen ravintola, jossa paikalliset käyvät” on esimerkki heuristiikasta. (Palomäki) Päätöstä tekevä voi päättää käyttää heuristiikkaa tietoisesti, jolloin kyseessä on järjestelmä 2:n alueelle sijoittuva heuristiikka (Frederick 2002, s. 549). Heuristiikkoja käytetään myös ilman tietoista valintaa, jolloin liikutaan järjestelmä 1:n alueella. Lisäksi heuristiikan toimivuus on riippuvaista sitä käyttävän asiantuntijuudesta (Kahneman 2013, s. 404). Myös huonolla asiantuntijalla on taipumus pitää itseään hyvänä asiantuntijana, ja asiantuntijankin voi olla vaikea erottaa, milloin on kyseessä toimiva intuitio ja milloin oma vääristynyt tai jumiutunut sisäinen malli (Lonka, s. 46-47).
Gerd Gigerenzer (2008, s. 20) kuvaa heuristiikkoja säästäväisiksi: ne jättävät osan informaatiosta huomiotta. Heuristiikat eivät pyri optimoimaan eli etsimään parasta ratkaisua, vaan tyydyttävä, kyllin hyvä lopputulos kelpaa. Heuristiikat toimivat nimenomaan tilanteissa, joissa ratkaisu on keksittävä nopeasti, todennäköisyyksiä ei tunneta, eikä ongelma ole tarkasti määritelty.
Heuristiikkoihin liittyy Gigerenzerin mukaan useita väärinkäsityksiä. Ne mielletään usein huonoiksi strategioiksi ja ajatellaan, että turvaudumme niihin vain kognitiivisten rajoitustemme johdosta. Logiikkaa ja todennäköisyyksiin perustuvaa arviointia pidetään usein parhaana tapana ratkaista ongelmia. Saatetaan ajatella, että kognitiivisesti kyvykkäät käyttävät vähemmän heuristiikkoja. Todellisuudessa kuitenkin osittain epävarmassa maailmassa on tarpeen jättää osa informaatiosta huomiotta, ja optimointi voi olla mahdotonta. Kognitiivinen kyvykkyys näyttää olevan yhteydessä taitoon soveltaa erilaisia heuristiikkoja pikemminkin kuin niiden kokonaisvaltaiseen syrjimiseen. (Gigerenzer 2008, s. 21)
Artikkelissaan Gigerenzer nostaa esiin erilaisia kirjallisuudessa tunnistettuja heuristiikkoja (2008, s. 24). Kuinka henkilö valitsee, että mitä heuristiikkaa hän käyttää päätöksensä tukena? Gigerenzer tarjoaa vastaukseksi oppimisteoriaa: päädymme käyttämään tiettyjä heuristiikkoja niin vahvisteoppimisen, sosiaalisen oppimisen kuin evolutionaarisen oppimisenkin seurauksena. Turvaudumme siis hyväksi tietämiimme peukalosääntöihin. Tarkkaan ei kuitenkaan tiedetä, että miten valinta erilaisten heuristiikkojen välillä tapahtuu (mt s. 25).
Kahneman kuvaa heuristiikan muun muassa taipumuksena korvata vastattava kysymys eli kohdekysymys yksinkertaisemmalla (2012, s. 117-119; 2013, s. 404). Jos hankalaan kysymykseen ei löydy tyydyttävää vastausta nopeasti, löytää järjestelmä 1 siihen liittyvän kysymyksen, johon on helpompi vastata, ja vastaa tähän korvaavaan kysymykseen. Esimerkiksi tällainen heuristinen kysymys voi kuulua: ”Mikä on mielialani juuri nyt?”. Kohdekysymys on tuolloin ollut: ”Kuinka tyytyväinen olet nykyiseen elämääsi?”. Samalla tapaa kohdekysymys ”Kuinka pitkälle tämä ehdokkaana oleva nainen pääsee politiikassa?” voisi korvautua heuristisella kysymyksellä ”Näyttääkö tämä nainen poliittiselta voittajalta?”. Tällöin liikutaan järjestelmä 1:n alueella.
3.3. Heuristiikan ongelma: ajatusharhat
Voidaan ajatella, että heuristiikat ovat meille lajityypillisiä päätöksentekomenetelmiä, sillä ne ovat pitäneet esi-isämme ja esiäitimme hengissä riittävän pitkään, jotta nämä ovat ehtineet sukua jatkamaan. On varmasti hyvä, että ruokaa keräämässä ollut esiäitimme emootioidensa ansiosta pakeni risahdusta puskissa, eikä jäänyt liiaksi analysoimaan. Heuristiikat eivät kuitenkaan ole aina riittäviä päätöksentekomenetelmiä nyky-yhteiskunnassa.
Heuristiikkojen käytön ongelmana on, että ne voivat johtaa ajatusharhoihin eli -illuusioihin. Kutsun ajatusvääristymiä eli ajatusvinoutumia (biases) ajatusharhoiksi siksi, että ne vastaavat visuaalisia harhoja (visual illusion). Kuten visuaaliset harhat, myös ajatusharhat eli kognitiiviset harhat ovat intuition tuottamia mielikuvia, joita ihminen ei kykene estämään. Hän voi kuitenkin olla tyytymättä alitajunnan tuottamaan vastaukseen sellaisenaan, ja pyrkiä analysoimaan sitä.
Esimerkkejä erilaisista ajatusharhoista löytyy runsaasti ajattelu- ja argumentointitaitoja koskevista teoksista. Esimerkiksi ankkuroituminen (anchoring) tapahtuu, kun jokin meille esitetty tieto ohjaa ajatteluamme, sen sijaan että aloittaisimme asian pohtimisen ”puhtaalta pöydältä” (Kahneman 2012, s. 141-152; Dobelli s. 135-137). Ankkurina voi toimia esimerkiksi esitetty kysymys ”Oliko Gandhi yli 144-vuotias kuollessaan?”, joka saa meidät arvioimaan hänen kuolinikänsä paljon korkeammaksi kuin jos ankkuroiva kysymys olisi viitannut Gandhin kuolleen nuorena (Kahneman 2012, s. 141).
Yhteysharha (conjuction fallacy) taas saa meidät lankeamaan vaistovaraisesti sopusointuiselta tai uskottavalta kuulostavaan tarinaan, vaikka tarina ei ole kovinkaan todennäköinen. Esimerkiksi kumpi on todennäköisempää, se että a) Frankfurtin lentokenttä on suljettu, vai että b) Frankfurtin lentokenttä on suljettu huonon sään takia? (Dobelli, s. 180). Tai esimerkiksi kumpi on todennäköisempi vaihtoehto: a) Jossakin päin Pohjois-Amerikkaa on ensi vuonna valtava tulva, jossa yli 1000 ihmistä hukkuu, vai b) Kaliforniassa on maanjäristys ensi vuonna, ja se aiheuttaa tulvan, jossa yli 1000 ihmistä hukkuu. Kalifornian maanjäristys on uskottavampi skenaario kuin Pohjois-Amerikan tulva, vaikka sen todennäköisyys on varmasti pienempi (Kahneman 2012, s. 187).
Saatavuusharhaan (availability bias) lankeamme, kun käytämme päätöksemme tukena ainoastaan sellaista tietoa, joka on helposti saatavilla (Dobelli, s. 55). Esimerkiksi kun teemme johtopäätöksiä tupakan ja rasvan vaarallisuudesta muistelemalla niitä paria sukulaista, jotka elivät liki satavuotiaiksi, vaikka polttivat kuin korsteenit ja käyttivät kaikessa ruoanlaitossa voita ja kermaa. Myös saatavuusheuristiikka korvaa varsinaisen kysymyksen toisella: haluat arvioida jonkin luokan suuruutta tai tapahtuman yleisyyttä, mutta kerrot vaikutelman helppoudesta (Kahneman 2012, s. 154). Onko oikeusjärjestelmämme mielestäsi luotettava? Vastaat kysymykseen luultavasti muistelemalla omia tai tuttaviesi kokemuksia. Emootiot vaikuttavat tässä voimakkaasti. Esimerkiksi jos olemme juuri nähneet auto-onnettomuuden, pelästymisemme saa meidät arvioimaan hetken aikaa autoilun vaarallisemmaksi kuin aiemmin.
3.4. Emootiot ja ajattelun järjestelmät
Edellä esittelin heuristisia kysymyksiä, jotka pelaavat tunteella. Jos kohdekysymyksenä esitetään ”Paljonko lahjoittaisit yhden uhanalaisen lajin pelastamiseen?”, kuuluu heuristinen eli korvaava kysymys: ”Kuinka paljon minulla on tunteita, kun ajattelen kuolevia delfiinejä?”. Tunteet delfiinejä kohtaan ovat enemmän tai vähemmän voimakkaita, ja on olemassa lahjoitussumma, joka vastaa tätä tunteiden voimakkuutta. (Kahneman 2012, s. 119) Voidaanko emootioiden ja heuristisen ajattelun välille siis vetää yhtäläisyysmerkit? Ovatko emootiot lähinnä järjestelmä 1:n polttoainetta? Lernerin mukaan emootiot eivät välttämättä ole heuristisen ajattelun muotoja, mutta aktivoitumaan päässyt emootio voi vaikuttaa systemaattiseen ajatteluun (Lerner ym. 2015). Kun emotionaaliset vaikutukset eivät ole toivottuja, on vaikeaa vähentää niiden vaikutuksia, vaikka siihen pyrkisikin. Keinoja välttyä emootioiden haittavaikutuksilta käsittelen seuraavassa luvussa.
Järjestelmä 2 ei myöskään ole tunteeton, viileän analyyttinen ja pelkästään rationaalinen (Kahneman 2012, s. 124). Kahneman kuvaa järjestelmä 2:n myös olevan laiska, ja usein se vahvistaa järjestelmä 1:n tuottaman intuitiivisen vastauksen, vaikka sillä olisi mahdollisuus hylätä vastaus ja ottaa käyttöön muuta informaatiota (Kahneman 2012, s. 120). Järjestelmä 2 voidaan nähdä enemmän tai vähemmän myöntyväiseksi seuraajaksi, joka antaa järjestelmälle 1 melkoisesti liikkumatilaa. Tunteiden viitekehyksessä järjestelmä 2 on Kahnemanin mukaan pikemminkin järjestelmä 1:n tunteiden puolustaja kuin kriitikko.
4. Kuinka välttyä emootioiden haitallisilta vaikutuksilta?
4.1. Minimoiminen ja eristäminen
Emootiot eivät automaattisesti ole päätöksenteossa haitaksi, mutta tietyissä tapauksissa ne saattavat heikentää mahdollisuuksia päätyä hyvään ratkaisuun. Kuinka näitä emootioiden aiheuttamia ongelmia voidaan torjua? Emootioiden ei-toivottuja vaikutuksia päätöksenteossa voi pyrkiä vähentämään eri tavoin. Lerner ym. (2015) mainitsevat kaksi keinoa: emotionaalisen reaktion merkityksen minimoiminen sekä arviointi- tai päätösprosessin eristäminen emootioilta (s. 811).
Yksinkertaisin tapa minimoida emootioiden vaikutus päätöksille on ottaa aikalisä. Suuret emootiot eivät yleensä ole pitkäaikaisia, ja fysiologiset reaktiot menevät nopeasti ohi, vaikkei aika kaikkia haavoja parannakaan. Itsesäätelytaitojen opetteleminen on hyödyllistä, mutta toisaalta tunteiden tukahduttaminen voi johtaa tunteiden voimistumiseen tai ainakin kognitiiviseen kuormittumiseen, ja siten heikentää kykyä päätöksentekoon. Tunteiden uudelleenarviointi mainitaan tehokkaaksi tavaksi hälventää voimakkaita emotionaalisia vasteita, esimerkiksi irtisanomisen työpaikasta voi nähdä mahdollisuutena toteuttaa pitkäaikaisia haaveita. Sellaisten, jotka käyttävät uudelleenarviointia strategianaan, on raportoitu kokevan enemmän positiivisia emotionaalisia kokemuksia ja heillä esiintyy vähemmän psykopatologista oireilua. Koska eri emootioilla on erilaisia vaikutuksia käyttäytymiseen, ja on mahdollista myös tietoisesti aiheuttaa itselleen erilaisia tunnetiloja, voi tätä ilmiötä käyttää strategisesti hyväksi. Henkilön on mahdollista vaikkapa tavoitella neutraalia emotionaalista tilaa ruokkimalla vastakkaista tunnetilaa, kuin mitä hän sillä hetkellä tuntee. (mt s. 811-812)
Arviointi- ja päätösprosessin voi myös pyrkiä ”eristämään” emootioiden vaikutukselta. Kuitenkaan esimerkiksi kognitiivisilla faktoilla kyllästäminen ei toimi tehokkaana keinona estää emootioiden ei-toivottuja vaikutuksia. Omasta päätösprosessista tietoiseksi tekeminen voi olla tehokasta: esimerkiksi kun koehenkilöitä muistutettiin sään vaikutuksesta mielialaan, säätilan vaikutus päätöksiin katosi. Vastaavasti kun koehenkilöille uskoteltiin, että heidän tulee pystyä perustelemaan päätöksensä asiantuntijaraadille, väheni koettujen emootioiden merkitys. (Lerner 2015, s. 813)
Edellä esitellyt tavat välttää emootioiden päätöksenteolle haitallisia vaikutuksia ovat kuitenkin työläitä kiireisen päätöksentekijän käyttää. Parhaaseen tulokseen päästään, mikäli päätöksentekoympäristö rakennetaan siten, että se ohjaa hyvään lopputulokseen automaattisesti. Tämä tarkoittaa esimerkiksi kahvilaympäristön rakentamista sellaiseksi, että terveelliset vaihtoehdot ovat esillä ennen epäterveellisempiä herkkuja. (Lerner 2015, s. 814)
4.2. Analyyttisen ajattelutaidon kehittäminen
Ihmisten välillä on yksilöllisiä eroja siinä, missä määrin henkilö tyytyy intuitiivisen mielen tuottamaan nopeaan vastaukseen ongelmanratkaisussa, ja missä määrin hän jatkaa ongelman työstämistä järjestelmä 2:n avulla. Tätä on pyritty tutkimaan esimerkiksi Shane Frederickin (2005) kehittämän CRT-testin avulla (Cognition Reflective Test). CRT-testi mittaa eroja suoriutumisessa, kun tehtävänä on vastata analyyttistä ajattelua mittaaviin päättelytehtäviin. Sitä, missä määrin kyse on opituista ja missä määrin synnynnäisistä ominaisuuksista, ei tiedetä. Tutkimuksissa on kuitenkin havaittu muun muassa eroja sukupuolten välillä, sekä suhteessa siihen, tavoitteleeko henkilö välitöntä tyydytystä vai onko hän valmis lykkäämään palkintoa (temporal discounting). Kyky rationaaliseen ajatteluun ei näytä korreloivan voimakkaasti älykkyyden kanssa (Stanovich, s. 155, Toplak & Stanovich, 2002). Ajattelutaitojen mahdolliset yhteydet erilaisiin yksilöllisiin ominaisuuksiin ei kuitenkaan tarkoita, etteikö analyyttisen ajattelun taitoja kannattaisi opettaa. Erilaisista heuristiikoista ja muista ajatusharhoista tietoiseksi tuleminen varmastikin parantaa mahdollisuuksia tehdä hyviä päätöksiä.
Gigerenzer uskoo, että ihmiset voivat kehittyä ajattelussaan, ja erityisesti taitoa arvioida riskejä ja todennäköisyyksiä pitäisi opettaa jo varhaisella iällä (Gigerenzer, 2013). Hän argumentoi, että järjestelmä 2 tekee usein virheellisiä päätöksiä, koska se kuormittuu työmuistin käyttämisestä. En täysin ymmärrä hänen ajatustaan, sillä vaikka olisimmekin taitavampia hahmottamaan riskien olemusta, kuormittuu työmuisti ihan yhtä lailla – ja vastaavasti työmuisti ei kuormitu, jos käytämme päätöksentekoon vain järjestelmää 1. En usko, että kouluttamalla voidaan tehdä ihmisistä niin taitavia todennäköisyyksien hahmottajia, että heidän intuitiivinen mielensä kykenee todennäköisyyslaskentaan ilman järjestelmä 2:n työskentelyä. Daniel Kahnemanin ja Amos Tverskyn koko ajattelutaitojen tutkimushan käynnistyi juuri siitä havainnosta, että tilastotiedettä yliopistossa opettava Kahneman havaitsi itse olevansa sangen huono arvioimaan todennäköisyyksiä intuitiivisesti (Kahneman 2013, s. 387)! Kun hän ja Tversky tutkivat asiaa, havaitsivat he, että muutkaan tutkijat eivät olleet tässä sen taitavampia. Kyse ei siis ole ihmisten kouluttamattomuudesta tai taitamattomuudesta, vaan ihmiselle ominaisesta tavasta ajatella.
5. Emootioiden ja päätöksenteon aivotutkimus
5.1. Emootiot aivoissa
Aivoista ei ole paikannettavissa mitään erityistä emootiokeskusta, vaan emootiot osallistavat useita eri aivoalueita (Keltner ym., s. 139). Paul McLeanin evoluutioteoriaan pohjaava teoreettinen kuvaus aivojen rakenteesta erottaa kolme fylogeneettistä, sekä funktionaalisesti että lajikohtaisesti toisistaan eroavaa aivojen ”kerrosta” (Keltner ym., s. 140). Teorian mukaan alimpana sijaitsevat niin kutsutut ”liskoaivot” sisältävät aivorungon sekä pikkuaivot, corpus striatumin ja basaaligangliot. Tämä alue säätelee peruselintoimintoja kuten hengittämistä ja sydämen toimintaa, sekä peruskäyttäytymistoimintoja kuten reviirin puolustamista ja ravinnon hankintaa. Alueen rappeutuminen ihmisellä johtaa Huntingtonin tautiin, jonka oireena on muun muassa arkiasioiden organisoinnin vaikeutuminen.
Liskoaivojen päällä sijaitsee myöhempi limbinen järjestelmä (hippokampus, amygdala, anteriorinen talamus, limbinen korteksi, korteksi ym.), joka on vastuussa esimerkiksi sellaisista toiminnoista kuin jälkeläisten hoivaaminen, kiintymyssuhteet sekä leikkiminen. Limbisen alueen stimulaatio saa aikaan erinäisiä emootioita (pelko, ilo, raivo jne.), ja sitä pidetäänkin emootioiden kannalta keskeisimpänä aivoalueena. Limbiseltä alueelta on runsaasti yhteyksiä neokorteksiin sekä hypotalamukseen, joka vastaa muun muassa autonomisesta hermostosta sekä kehon hormonaalisesta järjestelmästä. Aivojen fylogeneettisesti uusin osa, neokorteksi, puolestaan on ihmisen aivoissa pinta-alaltaan suurin aivojen alue, ja sen alueelle sijoittuvat sensoriset ja motoriset toiminnot, tietoisuus, työmuisti, kieli, päättely, päätöksenteko ja muut niin kutsutut korkeammat kognitiot. Neokorteksi on siis tärkeässä roolissa toiminnanohjauksessa sekä emootioiden säätelyssä. (Keltner ym., s. 141)
Paitsi eri aivoalueet, tärkeässä roolissa emootioiden kannalta ovat myös aivojen välittäjäaineet. Esimerkiksi serotoniinin oletetaan osallistuvan emootioiden ja mielialojen tasapainottamiseen. Alhaisen serotoniinitason on ihmisillä havaittu olevan yhteydessä vihamielisyyteen ja korkeaan neuroottisuuteen. Oksitosiini taas edesauttaa kiintymyssuhteen syntymistä ja parantaa sosiaalista sensitiivisyyttä. (Keltner ym., s. 156-159)
Aivovaurioiden seurauksena tapahtuneita käyttäytymisen muutoksia, jotka ovat kiinnostavia emootioiden ja päätöksenteon näkökulmasta, on dokumentoitu runsaasti. Historiallisesti ehkä tunnetuin tapaus on Phineas Gage, jonka persoonallisuuden väitettiin muuttuneen rautapalkin lävistettyä hänen etuotsalohkonsa vuonna 1948. Ennen niin luotettavana, rehellisenä ja mukavana pidetyn miehen kerrotaan muuttuneen ilkeäksi ja välinpitämättömäksi sosiopaatiksi. Onnettomuuden seurauksena Gage ei kyennyt enää tunnistamaan kaikkia tunteita tai vastaamaan toisten tunnereaktioihin, ja hän menetti niin työpaikkansa kuin ystäviään. (Keltner ym., s. 148)
5.2. Emootiot, oppiminen ja päätöksenteko
Antoine Bechara on tutkinut aivojärjestelmien toimintaa päätöksentekoprosessissa (Bechara 2004). Hänen tutkimusryhmänsä havaitsi, että potilailla, joilla oli aivovaurioita ventromediaalisen prefrontaalikorteksin alueella (VM), oli vaikeuksia työpäivän ja tulevaisuuden suunnittelussa sekä ystävien, partnereiden ja aktiviteettien valinnassa.
Bechara kehitti IGT-testin (Iowa Gambling Task), joka simuloi luonnollisessa ympäristössä tapahtuvaa päätöksentekoa. Taustaoletuksena testissä on, että mikäli päätöksentekotilanne on hyvin epävarmaa eikä täydellistä informaatiota ole tarjolla, perustuu päätös ”fiilikseen”. Testin aikana koehenkilö oppii toimintansa seurauksista, eli käytös muokkautuu. IGT-testissä koehenkilö nostelee kortteja, jotka tarjoavat hänelle joko voittoja tai häviöitä. Normaalilla koehenkilöllä rahan menetystä merkitsevä kortti aiheuttaa vasteen ihon sähkönjohtavuudessa. Testin alussa vaste ilmenee aina korttia nostettaessa, sitten oppimisen seurauksena ennen ”huonosta” pakasta tehtävää nostoa. VM-potilailla vaste ilmenee aluksi aina silloin, kun koehenkilö nostaa kortin, mutta ei koskaan ennakoivasti. Heillä ei siis pelissä tapahdu assosiatiivista oppimista emootioiden välityksellä. Normaali koehenkilö alkaa suosia ”hyviä” pakkoja ja vältellä ”huonoja”.
Tutkimusten tuloksena syntyi kehollisten merkkitilojen hypoteesi (somatic marker hypothesis). Keholliset merkkitilat ovat sekundaaristen emootioiden johdannaisia tunteita, vatsanpohjassa tuntuvia fiiliksiä (näppituntuma, gut feeling). Ne voivat olla niin positiivisia kuin negatiivisiakin, sekä tiedostettuja tai tiedostamattomia. Nuo keholliset merkkitilat ovat emootioon liittyviä havaintoja kehon (somaattisen) tilan muutoksesta, jotka oppimisen kautta yhdistyvät tiettyihin tilanteisiin ja ennakoituihin seurauksiin, ja siten ohjaavat päätöksentekoa. (Palomäki, Bechara)
6. Lopuksi
Jos minulta kysytään, että mikä merkitys emootioilla päätöksenteossa on, niin väitän, että emootiot ovat olennainen osa päätöksentekojärjestelmää. Näin tapahtuu riippumatta siitä, tukeutuuko päätöksenteossa enemmän järjestelmään 1 tai järjestelmään 2. Teemme valtaosan päätöksistä punnitsemalla, että mitä tunteita valittavissa olevat vaihtoehdot meissä herättävät. Yleensä vältämme voimakkaita negatiivisia tunteita ja pyrimme lisäämään positiivisia tunteita. Ongelmana päätöksenteossa on, että joudumme ennustamaan tulevia tunteita eli arvailemaan, millaisia tunteita päätökset tulevat meissä herättämään. Aina tarjolla ei ole riittävästi informaatiota siitä, millaiset vaikutukset päätöksillämme on, ja millaisia tunteita lopputulos tulee meissä tai toisissa aiheuttamaan. George Loewenstein on luonut affektien ”kylmän” ja ”kuuman” tilan käsitteet (Loewenstein, s. 49). Ollessamme ”kylmässä” tilassa, emme osaa tarpeeksi huomioida ”kuuman” tilan merkitystä. Esimerkiksi jos meillä ei ole kylmä tai nälkä, emme osaa ennustaa, kuinka voimakkaasti tuleva palelu tai nälkäisyys tulee vaikuttamaan toimintaamme. Vastaavasti ”kuumassa” tilassa ollessamme meillä on taipumus vähätellä tämän tilan aiheuttamaa, ohimenevää vaikutusta päätöksillemme. Joka kerta kun hermostun kanssatoimijoiden ajattelemattomuuteen, päätän erota organisaation hallituksesta, mutta pyörrän tämän päätöksen aina yön yli nukuttuani eli ”kuuman” tilan poistuttua. Toisinaan informaatiota päätöksien tueksi on tarjolla enemmän, ja tähän vaikuttaa ympäristön lisäksi myös omat tietomme ja taitomme, kuten elämänkokemus.
Valittavana olevat vaihtoehdot saattavat ruokkia erilaisia emootioita eri aikoina: esimerkiksi jokin toimintavaihtoehto ehkä herättää positiivisia tunteita lyhyellä aikavälillä, mutta negatiivisia pitkällä aikavälillä tarkasteltuna. Tästä syystä saatamme surffailla sosiaalisessa mediassa kirjoitustyön työstämisen sijaan, vaikka tiedämme, että pitkällä aikavälillä tällainen laiskottelu kiukuttaa, stressaa ja aiheuttaa huonommuuden tunnetta. Eri ihmiset huomioivat eri tavoin sen, miten valinnat vaikuttavat emootioihin eri aikaväleillä tarkasteltuna (temporal discounting).
Myös taipumuksemme virheelliseen dikotomiseen ajatteluun on niin ikään heuristista ajattelua. Näemme usein mustavalkoisena sellaisia asioita, jotka kaksijakoisia eivät ole. Tämä taipumus voi johtaa ajattelemaan, että emootiot tai heuristiikat päätöksenteossa olisivat joko hyvä tai huono asia, eli eduksi tai haitaksi. Eikö ole kuitenkin itsestäänselvyys, että se, mikä toisessa tilanteessa on etu, voi toisessa olla haitta? Emootiot ja heuristiikat saattavat olla päätöksenteossa haitaksi varsinkin silloin, kun emme ole niistä tietoisia (ks. satunnaiset emootiot). Becharan tutkimukset taas osoittavat, että emootiot ovat päätöksenteossa myös hyödyksi – tai jopa välttämättömyys.
Gigerenzer (2013) on arvostellut monia päätöksenteon tutkijoita, ja erityisesti Kahnemania siitä, että psykologian ja päätöksenteon tutkimuksen valtavirrassa intuitiivinen mieli nähdään irrationaalisena. Minusta Gigerenzer on käsittänyt asian väärin. Kahnemanin ajatuksia näkee usein siteerattavan virheellisesti siten, että järjestelmä 1 liitetään emootioihin, ja järjestelmä 2 ajatellaan kylmäksi ja tunteettomaksi. Kahneman itse (2012, s. 469) on todennut muun muassa: ”Usein kyyristyn, kun Amosin kanssa tekemäni työn sanotaan osoittaneen, että ihmisten valinnat ovat irrationaalisia, kun todellisuudessa tutkimuksemme on vain osoittanut, että rationaalisen toimijan malli ei kuvaa ihmisiä hyvin.” Kahneman ei ole tutkinut niinkään mielen virheitä, vaan sitä, että miten mieli toimii (2013, s. 388). Toisessa ympäristössä mielen tapa toimia saattaa olla toimiva, toisessa se tuottaa huonoja ratkaisuja. Minusta kyse saattaa olla siitä, että ajattelumme on kehittynyt toisenlaiseen ympäristöön kuin missä nykyisin elämme. Samalla tapaa kehomme ja mielemme ovat muokkautuneet suosimaan korkeaenergistä ravintoa ja varastoimaan sitä kehoomme – taipumus, joka aiheuttaa nyky-yhteiskunnassa ongelmia.
Mielestäni Gigerenzerin esittämässä kritiikissä on kyse ennen kaikkea semantiikasta. Gigerenzer ei pidä termin ”vinouma” (bias) negatiivisesta sävystä (2013, s. 48). Gigerenzerin omakin tuotanto kuitenkin koostuu sen tutkimisesta, kuinka ihmisten tapa tehdä päätöksiä ja erityisesti kyvyttömyys ymmärtää todennäköisyyksiä johtaa huonoihin päätöksiin. Hän väittää osan tutkijoista näkevän ihmiset toivottoman tyhminä, samalla kun itse ajattelee, että ihmiset voidaan kouluttaa ajattelemaan paremmin. Hän esittää, että tästä syystä todennäköisyysmatematiikan opettaminen tulisi aloittaa jo hyvin nuorena, jotta ihmiset ymmärtäisivät paremmin riskejä (Gigerenzer 2013). Varmasti ajattelutaitojen, joihin voidaan mukaan lukea myös todennäköisyyksien hahmottaminen, järjestelmällisempi opettaminen olisi hyödyllistä. Se ei silti poista ihmislajille tyypillistä tapaa ajatella, eikä tee ajattelutapojen tutkimisesta vähemmän tärkeää. Mielestäni Gigerenzerin luoma vastakkainasettelu on keinotekoinen, ja saa lähinnä pohdiskelemaan hänen oman toimintansa motiiveja ja tuota toimintaa ohjaavia emootioita.
Lähteet:
Adams, D.P. (2009): The Person. An Introduction to the Science of Personality Psychology. Fifth Edition. Wiley.
Bechara, A. (2004): The role of emotion in decision-making: Evidence from neurological patients with orbitofrontal damage. Brain and Cognition. 55:30-40.
Brockman, J. (toim.) (2013): Thinking. The New Science of Decision-Making, Problem-Solving, and Prediction. Harper Perennial.
Dobelli, R. (2011): Selkeän ajattelun taito. HS-kirjat.
Evans, J. St. B.T. (2003): In two minds: dual-process accounts of reasoning. Trends in Cognitive Science. Vol. 7 No. 10: 454-459.
Fox, E. (2008): Emotion Science. Cognitive and Neuroscientific Approaches to Understanding Human Emotions. Palgrave McMillan.
Frederick, S. (2002): Automated Choice Heuristics. Teoksessa: Gilovich, T., Griffin, D.W. & Kahneman, D.: Heuristics and Biases. The Psychology of Intuitive Judgment. Cambridge University Press.
Frederick, S. (2005): Cognitive Reflection and Decision Making. Journal of Economic Perspectives. 19(4): 25-42.
Gigerenzer, G. (2008): Why Heuristics Work. Perspectives on Psychological Science. 3:20-29.
Gigerenzer, G. (2013): Smart Heuristics. 39-54. Teoksessa: Brockman, J. (toim.): Thinking. The New Science of Decision-Making, Problem-Solving, and Prediction.
Gilovich, T., Griffin, D.W. & Kahneman, D. (2002): Heuristics and Biases. The Psychology of Intuitive Judgment. Cambridge University Press.
Kahneman, D. (2012): Ajattelu, nopeasti ja hitaasti. Terra Cognita.
Kahneman, D. (2013): The Marvels and the Flaws of Intuitive Thinking: Edge Master Class 2011. Teoksessa: Brockman, J. (toim.): Thinking. The New Science of Decision-Making, Problem-Solving, and Prediction.
Kahneman, D. & Tversky, A. (1974): Judgment under Uncertainty: Heuristics and Biases. Science. 185:1124-1131.
Keltner, D., Oatley, K. & Jenkins, J.M. (2014): Understanding Emotions. Wiley.
Lerner, J.S. & Keltner, D. (2000): Beyond valence: toward a model of emotion-specific influences on judgement and choice. Cogn. Emot. 14:473-93.
Lerner, J.S. & Keltner, D. (2001): Fear, anger, and risk. J. Personal Soc. Psychol. Sci. 81:146-59.
Lerner, J.S., Li, Y., Piercarlo V. & Kassam, K.S. (2015): Emotion and Decision Making. Annu. Rev. Psychol., 66:799-823.
Lerner, J.S., Li, Y., & Weber, E.U. (2013): The financial costs of sadness. Psychol. Sci. 24:72-79.
Loewenstein, G. (2005): Hot-Cold Empathy Gaps and Medical Decision Making. Health Psychology. 4:49-56.
Lonka, K. (2014): Oivaltava oppiminen. Otava.
Palomäki, J. (2016): Kurssin Emootiot ja päätöksenteko luentomateriaali. Helsingin yliopiston avoin yliopisto.
Paksepp, J. & Biven, L. (2012): The Archaeology of Mind. Neuroevolutionary Origins of Human Emotions. Norton.
Slovic, P., Finucane, M.L., Peters, E. & MacGregor, D.G. (2006): The affect heuristic. European Journal of Operational Research. 177:1333-1352.
Stanovich, K. (2011): Rationality & the Reflective Mind. Oxford University Press.
Stanovich, K. & West, R.F. (2000): Individual differences in reasoning: Implications for the rationality debate. Behav. Brain Sci. 23:645-726.
Toplak, M.E. & Stanovich, K.E. (2002): The domain specificity and generality of disjunctive reasoning: Searching for a generalizable critical thinking skill. Journal of Educational Psychology. 94:197-209.