< Takaisin



Saako olla mustaa vai valkoista?


Oletko kissa- vai koiraihminen? Tykkäätkö puna- vai valkoviinistä? Oletko ulospäinsuuntautunut eli ekstrovertti, vai sisäänpäinkääntynyt eli introvertti?


Mitä ensimmäiseen kysymykseen vastaa sellainen, joka pitää sekä kissoista että koirista, ja jonka kotoa löytyy molempia? Eivätkö useimmat meistä sovita viinivalinnan ruokalajin, vuodenajan tai fiiliksen mukaan? Emme jakaudu vain selkeästi ulospäinsuuntautuneisiin ja sisäänpäinkääntyneisiin, vaan voimme sijoittua vaikkapa asteikon puoliväliin, jolloin kumpikaan ominaisuus ei korostu.

Kirjoituksen alussa esitetyt kysymykset ovat dikotomisia, eli ne olettavat, että valittavana on vain kaksi vaihtoehtoa. Dikotomia (kreik. dichotomía, jakaa kahtia) tarkoittaa siis kahtiajakautuneisuutta, polarisaatiota, yksinkertaisesti mustavalkoistamista. Virheellisestä dikotomiasta käytetään myös nimitystä virheellinen dilemma tai väärä dilemma. Kaikki dikotomiat eivät toki ole virheellisiä, vaan maailmasta löytyy ihan oikeastikin sellaisia asioita, joissa valittavana on vain kaksi (tai kolmekin) vaihtoehtoa: kolikolla todellakin on vain kaksi puolta! Brexit-äänestyksessä valinta oli tehtävä kahden välillä: jäädäkö Euroopan Unioniin vai erotako siitä. Ajattelun tutkimuksessakin kaksijakoisuus (dualismi) jyllää. Tutkijat muun muassa erottelevat ajattelun hajaantuneen tilan (diffused mode) sekä keskittyneen tilan (focused mode). Mielemme ei samanaikaisesti kykene askartelemaan molemmissa tiloissa, vaan nämä kaksi vuorottelevat. Luovat ideat syntyvät yleensä hajaantuneessa tilassa, jota edeltää keskittyneessä tilassa työskentely: molemmat ovat siis tarpeen niin oppimisessa kuin uusien innovaatioiden synnyttämisessäkin.

Vaikka aitoja dikotomioita on olemassa, näemme arjessa virheellisesti kaksijakoisina sellaisia asioita, jotka dikotomisia eivät kuitenkaan ole. Mustavalkoistamiset hyppivät silmille erityisesti sosiaalisessa mediassa, maahanmuuttoa koskevassa keskustelussa nyt etunenässä. Virheellisten dikotomioiden löytäminen toisenlaistenkaan teemojen parista ei vaadi vaivannäköä. Kun kirjoitan kotisivuilleni tekstejä, joissa valaistaan hevosen oppimisen lainalaisuuksia, saan tietenkin kuulla olevani teoreetikko. Ikään kuin teorian osaaminen ja ymmärtäminen jotenkin sulkisi pois kyvyn ja halun tehdä käytännössä. Tai kun peräänkuulutan rationaalista ajattelua, jo rientää joku toitottamaan, etten osaa käyttää intuitiotani! Jokainen ihminen käyttää sekä intuitiivista että rationaalista ajattelua. Huolimatta siitä, että ajattelutapojen jako sinänsä dikotominen onkin, ihmiset eivät tässä kuitenkaan jakaudu kahteen leiriin.

Virheelliset dikotomiat ovat haitallisia monin eri tavoin. Ne ohjaavat ja rajoittavat ajatteluamme, sekä saavat meidät tekemään huonoja päätöksiä. Sopiva vaihtoehto voi jäädä valitsematta, jos ei edes tiedä, että vaihtoehtoja on olemassa, vaan luulee olevansa pakotettu valitsemaan vain kahden välillä. Dikotominen ajattelu lyö leimoja ja rajaa mahdollisuuksia, niin oman itsen kuin toisten kohdalla. Jos lapsellasi on mielestäsi kieli-, muttei matikkapäätä, saatat huomaamatta ohjata häntä tekemään rajoittavia opiskeluvalintoja. Nuorta opastetaan pohtimaan, että oppiiko hän lukemalla vai tekemällä, eli menisikö hän lukioon vai ammattikouluun? Tai et ehkä paneudu operantin kouluttamisen teoriaan, koska uskot oppivasi vain tekemällä? Entä ajatteletko, että toiset ihmiset ovat ideoijia ja toiset toteuttajia? Jätitkö palkkaamatta juuri sen henkilön, jota yritystoimintasi olisi kipeästi tarvinnut, koska uskoit hänen olevan ideoija – ei siis toteuttaja?

 

Miksi ajattelemme dikotomisesti?

Dikotominen ajattelu on meille ihmisille hyvin tyypillistä. Raamattu vilisee dikotomioita, eivätkä filosofitkaan ole tässä aina uskonkirjojen kirjoittajia paremmin kunnostautuneet (Swatridge, s. 148-152). Miksi näin on?

Eliön on tärkeää tunnistaa ”hyvä” ja ”paha” hengissä säilyäkseen. Hyviä asioita kannattaa lähestyä, sillä ne tuovat esimerkiksi ravintoa ja suojaa. Pahoja asioita pitää välttää, sillä ne uhkaavat hyvinvointia ja elämää, kuten liiallinen kuumuus. Oppiminen mahdollistaa elossa pysymisen ja hyvinvoinnin: kun oppii, että polttavan kuuma esine on myös punainen, jo punaisen värin näkeminen auttaa välttämään vahingoittumista. Tunnistamme ”hyvän” ja ”pahan” ärsykkeen sen aiheuttamien emootioiden johdosta. (Hari ym., s. 82-83) Dikotominen ajattelu liittyy siis kiinteästi motivoitumiseen ja oppimiseen – aiheisiin, joita olen käsitellyt useissa kotisivukirjoituksissani. Kyky tehdä dikotomisia jaotteluita on itseasiassa perusta, jonka varaan operantti eläintenkoulutus rakentuu! Näin ollen kyky dikotomiseen ajatteluun ei ole dikotomisesti pelkästään hyvä tai huono asia…

Käyttäytymisemme on monimutkaistunut esi-isiemme, yksinkertaisten eliöiden ajasta, mutta silti olemme säilyttäneet kehityksellisesti vanhan taipumuksemme jaotella maailma hyvään ja pahaan. Myös suhteessa lajitovereihimme olemme perineet alttiuden olla luottamatta muukalaisiin tai kilpailevien ryhmien jäseniin. Tästä seuraa, että sovellamme me-ne-jaottelua jatkuvasti sellaisissakin tilanteissa, joissa se ei ole tarpeen vaan haitallista. Yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista (sosiaali-)psykologian kokeista tutki tätä ominaisuutta. Muzafer Sherif toteutti 60-luvulla sarjan tutkimuksia, joissa joukko noin 12-vuotiaita poikia kutsuttiin kesäleirille. Pojat ryhmäytyivät ensin luonnostaan, mutta myöhemmin heidät jaettiin uudelleen kahtia siten, että kaverukset erotettiin eri ryhmiin. Ryhmäytyminen ja hierarkioiden muodostuminen käynnistyivät tuolloin uudelleen, ja poikaryhmät alkoivat välittömästi suhtautua vihamielisesti ja kilpailullisesti toisen ryhmän jäseniin.

Elinympäristömme on muokkautunut huomattavasti siitä ympäristöstä, jossa dikotomisuutemme kehittyi. Tapa suosia rasvaista ja makeaa ravintoa ei enää nyky-ympäristössä ole meille etu, vaan haitta. Samalla tapaa taipumuksemme tehdä dikotomisia tai muutoin yliyksinkertaistettuja luokitteluja on meille myös taakkana. Rinnan elinympäristömme muutoksen kanssa meille ihmisille on kuitenkin kehittynyt sellaiset kognitiiviset kyvyt, jotka voi(si)vat vapauttaa meidät dikotomisuuden vankilasta. Me aikuiset ihmiset kykenemme pääsääntöisesti huomaamaan virheelliset mustavalkoistuksemme ja kehittämään ajatteluamme! Tuskin voimme kokonaan päästä eroon taipumuksestamme virheelliseen dikotomiseen ajatteluun, mutta ei tätäkään asiaa tarvitse nähdä joko-tai-kysymyksenä – pienikin ajattelutaitojen parannus on meille hyödyksi.

 

Dikotomiat arjessa

Olemme dikotomioihimme niin tottuneita, ettemme huomaa niiden vilahtelevan puheissamme tai vaanivan ajatuksissamme.  Kukapa ei olisi tokaissut: ”Kaikki tai ei mitään!”. Erilaiset hokemat ja perinteiset sananlaskut ovat usein dikotomisia. Kun yhteen suuntaan kumartaa, niin toiseen pyllistää. Virheelliset uskomukset tuppaavat  olemaan dikotomisia, tai muutoin virheelliseen luokitteluun ja liialliseen yleistämiseen perustuvia. Virheelliset dikotomiset uskomukset saattavat rajoittaa kokonaisten ihmisryhmien mahdollisuuksia menestyä, kuten edetä uralla tai tavoitella haluamaansa. Ennen naisten kuviteltiin olevan niin tunteellisia, etteivät he sovi päättäviin asemiin, ja politiikan teko oli varattu ”rationaalisille” miehille. Mieleen nousee helposti roppakaupalla juuri naissukupuolta koskevia dikotomioita. Huora vai madonna? Kiltit kympin tytöt ja itsenäiset poikatytöt. Kiltit tytöt pääsevät taivaaseen, tuhmat tytöt minne vain.

Dikotominen ajattelu on yhteydessä muuttumattomaan ajattelutapaan (fixed mindset), josta voi lukea lisää tästä. Muuttumattoman ajattelutavan omaava olettaa, että erilaiset ominaisuudet ovat pysyviä ja synnynnäisiä, vaikka ne todellisuudessa olisivat opittavissa olevia taitoja tai muokattavia ominaisuuksia. Oletko ujo vai etkö ole? Jos kuvittelet, että jako on dikotominen, saatat päätellä olevasi ujo ja toimintasi sosiaalisissa tilanteissa estyy. Entä oletko älykäs vai tyhmä? Näppärä ja kätevä käsistäsi, vai täystumpelo? Etenkin lapsuus ja nuoruus ovat aikaa, jolloin muodostetaan kuvaa omasta itsestä. Itsensä luokittelu voi rajoittaa omaa toimintaa pitkälle aikuisikään saakka.

Ystävä vai vihollinen? Dikotominen ajattelutapa voi hankaloittaa ihmissuhteita. Mustavalkoisesti ajatteleva kehuu uuden tuttunsa tai ihastuksen kohteensa ensin maasta taivaisiin, mutta kun arki astuu kuvaan, dikotomisti pettyy. Tuolloin toinen ihminen onkin yhtäkkiä läpikotaisin paha, eikä enää mikään toisen tekemä tai sanoma näyttäydy kauniissa valossa. Jos ryppy on tullut rakkaudessa, on dikotomisella ajattelijalla pian kainalossa uusi, mutta tällä kertaa tietenkin täydellinen kumppani. Edellinen ei ollutkaan se oikea, mutta nyt se löytyi! Todellisuudessa jokaiselle ihmiselle on olemassa useita potentiaalisesti sopivia kumppaneita, monta ”se oikeaa”. Tätä höpöhöpöjulkkisten parisuhdeveivausta voi seurata lööppien välityksellä. Tarve jakaa ihmiset hyviin ja pahoihin voi toisaalta myös saada meidät tukemaan ja ymmärtämään ystävämme typerimpiäkin tempauksia. Todelliset ystävät taitavat kuitenkin olla niitä, jotka tarvittaessa kertovat, että nyt keulii mopo. Mustavalkoiseen ajatteluun taipuvainen saattaa tuolloin kokea, ettei kriittinen ystävä voi olla ystävä lainkaan: ”If you're not with me, then you're my enemy.” Siksi mustavalkoisen maailmankuvan omaava ympäröi itsensä jeesmiehillä ja jeesnaisilla.

Julkisessa keskustelussa väijyy erilaisia virheellisiä dikotomioita. Kärjistäminen on toki hyvä tehokeino viestin terävöittämiseksi, ja kuulijalla on jonkinasteinen vastuu ymmärtää, että milloin liioitellaan keskustelun aikaansaamiseksi. Virheellisiä dikotomioita kuitenkin tarkoituksellisesti piilotetaan poliittiseen, etenkin populistiseen retoriikkaan, sillä me-ne-vastakkainasettelu on populistisille liikkeille tyypillistä. Näennäisristiriita on muun muassa vanhustenhoidon ja maahanmuuton kustannusten asettaminen toisilleen vaihtoehtoisiksi. Säästökohteeksi kun voidaan valita muitakin kohteita, kuin vanhustenhoito, jos pakolaisten auttamista halutaan rahoittaa. Poliitikot eri laidoilta ovat kautta aikain turvautuneet virheellisiin dikotomioihin.  Mao Zedongin kerrotaan lausuneen, että maailmassa poikkeuksetta on vain imperialismia tai sosialismia, neutraliteetti on pelkkä naamio eikä kolmatta tietä ole olemassakaan. Ja tämän koko maailma muistanee vain muutaman vuoden takaa: https://www.youtube.com/watch?v=-qdvm6h8WKg.

Kyse on siis vakavistakin asioista. Konfliktit kärjistyvät usein siksi, että uskomme nimenomaan vastapuolen näkemysten olevan vääristyneitä, itsekkäitä ja ideologisia ääriajatuksia. Omat kantammehan huomioivat tietenkin paremmin ja objektiivisemmin asioiden moniulotteisuuden! Näin katsomuserot näyttäytyvät suurempina kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Näkemykset siis polarisoituvat ‚Äčeli kaksinapaistuvat virheellisesti, ja maahanmuuton ongelmista huolestuneet leimataan rasisteiksi ja virheellisiä yleistyksiä ja yliyksinkertaistuksia vastustavat taas suvakeiksi. Myös ”oman” (kuvitellun?) ryhmän mielipide saatetaan olettaa todellista kärjistyneemmäksi. Tämä kuvio toistuu erilaisissa konfliktitilanteissa ja keskusteluissa. Virhetulkinnan todennäköisyyttä lisää myös se, että enemmistö, joka ei yleensä asetu kummallekaan äärikannalle, pysyttelee hiljaa. Paras tapa ratkaista tilanne ei välttämättä ole sellainen, jossa istutaan pöydän ääreen ja kerrotaan omat intressit, sillä se saattaa vain kärjistää polarisaatiota. Lähestymistapa, jossa ryhmät laitetaan valitsemaan vastapuolen parhaat argumentit, saattaa pienentää kuilua ryhmien välillä. (Gilovich ym., s. 651-653) Toisen osapuolen ajattelun näkeminen dikotomisena voi siis paljastaa oman mustavalkoisen ajattelutavan. Esimerkiksi kun puhun huuhaasta, ei se tarkoita, että jakaisin kaiken tiedon maailmassa dikotomisesti huuhaaksi tai aidoksi tutkimustiedoksi. On olemassa paremmin ja huonommin perusteltua tietoa, aivan erinomaisesti perusteltua tietoa ja surkeita yritelmiä, joista varsinaiset perustelut saattavat uupua kokonaan…

Dikotominen ajattelutapa linkittyy ehdottomuuteen laajemminkin, ihmisen tarpeeseen löytää oikeita ja varmoja vastauksia. Toiset persoonallisuudet sietävät epävarmuutta paremmin, toiset huonommin. Hyvin perusteltu tietokin voi olla epävarmaa, eikä kaikkeen löydy yhtä ainoaa selittävää syytä tai ongelmaan sitä ainoaa oikeaa ratkaisua.  Mustavalkoisesti ajatteleva ehkä turvautuu joskus huuhaahan paremmin perustellun tiedon sijaan siksi, että huuhaagurut tarjoilevat niitä varmoja, ”oikeita”, yksiselitteisiä vastauksia. Kun tutkimustieto on epävarmaa, saatetaan tulkita, että mikään tutkimustiedossa ei ole oikeaa, vaan kaiken täytyy olla väärää (oikea-väärä-dikotomia). Tieteellinen tutkimus ei ole täydellinen eikä aukoton tiedonhankintajärjestelmä, vaan sekin on altis virheille ja sen avulla saatu tieto on keskeneräistä. Tämä ei silti tee vielä huonommin perustellusta tiedosta tutkimustietoa parempaa!

Dikotomioihin liittyen on mielenkiintoista pohtia myös, että voiko sama asia olla samaan aikaan kauhistuttava ja ikävä, mutta kuitenkin hauska? Sosiaalisessa mediassa jaetaan tiuhaan ”hauskoja” eläinvideoita, joista kyseisen eläinlajin lajityypillistä käyttäytymistä tunteva voi huomata, että videolla näkyvä eläin on ahdistunut ja stressaantunut. Onko mahdollista samanaikaisesti tiedostaa, että eläin kärsii, mutta videon huumoriulottuvuus tunnistaen? Voinko nauraa oman koirani hassulle kuvalle, jos koira kuvassa ilmentää pelkoa (koska se kuvaamiseen tottumattomana arastelee kameraa), ja tiedän, että hetken päästä koira vastaehdollistui kuvaamiseen? Voinko ihailla lusitanon huikeaa liikehdintää härkätaisteluvideolla, vaikka siinä tapahtuva härän kiusaaminen on eläinrääkkäystä? Nämä ovat mielipidekysymyksiä (tai ehkä filosofisia kysymyksiä), eli niihin ei ole oikeaa ja väärää – siis dikotomista – vastausta.

Kirjoitan kaksijakoisuudesta, mutta keinotekoisia ryhmiä voi tietenkin olla enemmänkin kuin kaksi. Esimerkiksi oppimistyylimyytin kohdalla voidaan puhua ”trikotomiasta” (visuaalinen, auditiivinen ja kinesteettinen oppimistyyli). Taustalta löytyy sama inhimillinen tarve luokitella asioita, sillä se tekee monimutkaisesta maailmasta yksinkertaisemman ja siten helpomman hallita. Ja usein, kuten myös oppimistyylien kohdalla, kyse on yliyksinkertaistuksesta ja siten virheajatuksesta.

 

Hevostelun dikotomioita

Hevosharrastuksen parissa törmää useisiin virheellisiin dikotomioihin. Onko ratsastus tyttöjen vai poikien laji? Kun kerron harrastavani ratsastusta maallikolle, joka ei lajia tunne, yleisin kysymys kuuluu: ”kilpailetko oikein vai harrastatko vaan?” Ammattimaisesti kilpailevat ovat lajissamme hyvin harvassa, ja enemmistö kilparatsastusta harrastavista kilpailee harrastuksena... Lajin sisälläkin viljellään dikotomisia jaotteluita, jotka eivät todellisuudessa päde: Oletko hevosalan ammattilainen vai harrastaja? Onko hevosesi kilpahevonen vai ”pelkkä puskaratsu”? Harrastatko koulua vai esteitä?

Käsityksiin operantista kouluttamisesta liittyy runsaasti dikotomioita. Moni tuntuu luulevan, että kouluttaessa voit käyttää joko vain negatiivista tai positiivista vahvistetta. Todellisuudessa voi, ja usein kannattaakin käyttää molempia. Ne operantit kouluttajat, joilla on taipumusta mustavalkoisuuteen, mieltävät joskus rankaisut pahiksiksi, joita ei saa koskaan käyttää. Todellisuudessa negatiivinen rankaisu eli palkkion poisto voi olla tarpeellinen koulutusväline. Myös voimistuvat avut perustuvat rankaisulla uhkaamiseen. Toisinaan törmään henkilöihin, jotka ovat kuulleet operantin kouluttamisen perustuvan behaviorismiin, jota pitävät vanhentuneena psykologian suuntauksena. Jos osa behavioristisen psykologian edustajien ajatuksista on hylätty, oletetaan virheellisesti, että kaikki behaviorismin tuotos on hylättävä. Behaviorismiin liittyvistä virhekäsityksistä voit lukea lisää tästä.

Keppi vai porkkana? Operantti kouluttaminen ylipäätään nähdään dikotomisesti vaihtoehtona jollekin muulle ”koulutusmetodille” – yleensä sellaiselle, jossa korostetaan johtajuutta, jossa käytetään paljon rankaisua, ja jonka väitteet ovat ristiriidassa ajantasaisen tutkimustiedon kanssa. Tätä saatetaan korostaa operanttien kouluttajien omasta toimesta puhumalla ”positiivisesta kouluttamisesta”. Näytetään ajattelevan myös, että jos opiskelee operanttia kouluttamista, niin sen seurauksena on pakko käyttää nameja oman hevosensa kouluttamisessa. Ikään kuin ei voisi opiskella miten positiivinen vahvistaminen toimii ilman, että itse sitoutuu käyttämään ruokapalkintoja. Oppimispsykologiaa opiskellut ei liity mihinkään namipalkkaajien lahkoon, jonka jälkeen lahko rankaisee kouluttajaa aina, jos namipalkka jää (valvontakameran kuvien perusteella) antamatta. Oikeusvaltiossamme lieneisi aikuisiällä lahkoon liittyneen melko helppoa irtautua moisesta touhusta.

Dikotominen hyvä-paha-jaottelu ulottuu muun ohella varusteisiin ja hevosenhoitoon: Pihatto hyvä, talli paha, tai toisin päin. Kuolaimettomat hyvä, kuolaimet paha, tai toisin päin. Sama koskee toki hevosen kengittämistä: kengät hyvä, kengättömyys paha, tai toisin päin. Rationaalinen harrastaja valitsee varusteet hevosen ja tilanteen mukaan, ja tutkimustieto antaa viitteitä esimerkiksi siitä, että ohjausvälineiden vaihtelu saattaa edistää hevosen terveyttä.  On yllättävää, kuinka monen kanssaharrastajan on ollut vaikeaa päättää, mihin lahkoon he minut sijoittaisivat, kun osa hevosistani on kengättä ja osa kengässä, osa tallissa ja osa pihatossa. Kotisivuillani näkyy kuvia, joissa ratsastetaan niin kuolaimettomalla, nivelkuolaimilla kuin kangillakin. Tavanomaistahan olisi, että molemmat lahkot tai leirit kokevat sinut jengipetturiksi ja suhtautuvat karsastaen.

Aiemmin tässä kirjoituksessa kuvasin mustavalkoista ajattelua ihmissuhteissa, mutta sama saattaa päteä joidenkin kohdalla myös ratsastuksessa. Joillakin voi olla taipumus vaihtaa ”metodia” tai ”koulukuntaa” siten, että vanha tapa tehdä asioita hylätään kokonaan, kun uusi ”metodi” astuu kuvioihin. Prosessi muistuttaa pyhän totuuden tai sen oikean etsintää. Hetken aikaa uusi ”metodi” on kaikessa täydellinen ja sen uskotaan tuovan onnen, kunnes petytään ja muutetaan taas radikaalisti toimintatapaa. Tähän toimintatapaan liittyy joskus ryhmäytymisen kautta tapahtuva lahkoutuminen, me-ne-ajattelu. Hedelmällistä olisi ehkä tarkastella, että mitä yhteistä eri koulukunnissa on, ja mikä niitä vastaavasti erottaa. Silloin voisi löytää ratsastuksen ja hevosenkoulutuksen lainalaisuuksia.

Jotkut ovat ihmetelleet, kuinka voin osallistua sellaisen valmentajan tunnille, jonka toimintaa olen kritisoinut. Valmentajat harvemmin tuppaavat olemaan joko täydellisiä tai sitten tosi huonoja. Useimmilla on omat vahvuutensa. Mikäli valmennustunnilla opetetaan hevoselta pois niitä käytöksiä, joita on itse työllä ja vaivalla rakentanut, niin ei varmaankaan sellaiselle valmennustunnille kannata osallistua. Useat valmentajat kuitenkin ymmärtävät, että maksava asiakas tulee opetukseen kasvattamaan omaa tietotaitoaan. Valmentajat ymmärtänevät puhetta, joten heidän kanssaan voi keskustella, jolloin saa rahoilleen parempaa vastinetta. Jos valmentaja ei ole lainkaan asiakaspalvelullinen, niin varmaan on valmentajan vaihdoksen paikka. En näe valmennuspalvelun ostamisen poikkeavan millään lailla minkään muun palvelun ostamisesta.

Kun kerron, että Portugalissa on sellaista vanhaa ratsastuskulttuuria ja -taitoa, jota Suomessa ei ole, kiirehditään heti kertomaan, kuinka Portugalissa on myös aivan kamalaa hevosen käsittelyä ja ratsastusta. Se, että siellä on vielä äskettäin ratsuja hyödynnetty karjanpaimennuksen ja härkätaistelun parissa, ei mitenkään poista sitä tosiasiaa, että myös taitamattomia toimijoita siitäkin maasta löytyy. Ja kaikkea siltä väliltä. Suomessa taas ei ole vastaavaa ratsastuskulttuuria koskaan ollutkaan, sillä työhevoskäyttö tai ravikilpailut eivät ole ratsastamista. Härkätaistelu voi olla yksiselitteisesti eläinrääkkäystä, mutta siitäkään ei seuraa, että kaikki härkätaisteluun liittyvä olisi yksioikoisesti suoraan saatanasta: laji on tuottanut maailmaan erittäin taitavaa ratsastus- ja hevosenkoulutustaitoa, ja tietenkin erinomaisen hevosrodun, lusitanon.

 

Dikotomiat ruotuun

Voiko virheellistä dikotomista ajatteluaan vähentää? On hyvä ainakin huomata, että a) usein vaihtoehtoja on enemmän kuin kaksi, vaikka toisin esitettäisiin. Lemmikiksi ei tarvitse ottaa kissaa tai koiraa, vaan voi valita yhtä hyvin hamsterin, kultakalan tai minipossun. Monet asiat kyllä sijoittuvat jatkumolle, eli ääripäät ovat olemassa, mutta b) ääripäiden väliltä löytyy niitä kuuluisia harmaan sävyjä. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi kissoista voi pitää ”ei ollenkaan” tai ”valtavasti”, tai ihan mitä tahansa tältä väliltä:

en pidä kissoista ollenkaan   ----------------------------------------------------------    pidän kissoista paljon

 

Ihmiset eivät jakaudu hoikkiin ja lihaviin, vaan painoindeksin perusteella jatkumolle suurin piirtein seuraavasti:

<----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------->

alipainoinen     hoikka            normaalipainoinen        lievästi ylipainoinen       ylipainoinen      lihava

 

Syömishäiriötä sairastavan silmissä jatkumo saattaa virheellisesti muuntua dikotomiseksi:

<--------I----------------------------------------------------------------------------------------->

hoikka   ylipainoinen ->

 

On virheellistä sijoittaa jatkumonkin ääripäihin sellaisia asioita, jotka eivät sinne kuulu. Usein kyse ei ole saman asian ääri-ilmiöistä vaan asioista, jotka voivat toteutua yhtä aikaa. Siksi niitä täytyy mitata eri jatkumoilla. Seuraava jaottelu on siis virheellinen:

pidätkö

kissoista     -----------------------------------------------------------------------------   koirista

Sen sijaan oikea tai järkevä tapa lähestyä asiaa on:

pidätkö kissoista?

Pidän vähän    ------------------------------------------------------------------------------------  paljon

entä koirista?

Pidän vähän    ------------------------------------------------------------------------------------   paljon

 

Kissoista ja koirista pitäminen ovat siis toisistaan riippumattomia asioita. Ne eivät asetu saman jatkumon ääripäihin, dikotomiasta puhumattakaan! Kun mietit, onko kyseessä virheellinen dikotomia, voit testata ajatusta asettamalla vaihtoehdot erilaisille jatkumoille. Korvaapa kissa vai koira -dikotomia esimerkiksi teellä ja kahvilla, valko- ja punaviinillä (jos ei oikein pidä kummastakaan, niin onko silloin rosé-viinin ystävä?), tai matemaattisella ja kielellisellä ”lahjakkuudella”. Mitä huomaat?

Entä miten jatkumolle sijoittuu kirjoitukseni alussa mainitsemani temperamenttipiirre, introverttius tai ekstroverttius? Introvertiksi kutsutaan henkilöä, jonka ekstroversio on vähäistä, joten ne voidaan sijoittaa jatkumon ääripäihin:

Onko sinulla ekstroversiota

vähän  --------------------------------------------------------------------------  paljon?

(olet introvertti)                                                                               (olet ekstrovertti)

 

Toki on löydettävissä myös aidosti dikotomisia asioita, jotka eivät sijoitu horisontaaliselle jatkumolle. Kolikko ei jatkumolle asetu, vaan se voi olla joko kruuna tai klaava. Kolikko ei voi olla ”vähän kruuna” tai ”melko paljon klaava”. Aidon dikotomian tapauksessa pitää käsittää, c) ettei siitäkään automaattisesti seuraa, että toinen vaihtoehto olisi hyvä ja toinen huono! Aito dikotomia ei ole sama asia kuin sota tai taistelu kahden kilpailevan vaihtoehdon välillä. Ei kuulkaa tarvitse päättää, että kummat ovat parempia, tytöt vai pojat, miehet vai naiset, ihan lepo vaan. Vaikka ajattelutavat voidaan jakaa intuitiiviseen ja analyyttiseen, molempia tarvitaan. Toinen ajattelutapa ei ole yksiselitteisesti hyvä, eikä toinen huono, eikä niiden paremmuus määrity edes tilanteen tai aiheen mukaan. Parhaaseen lopputulokseen pääsee yleensä sellainen ajattelija, joka kykenee niitä vuorottelemaan mielessään. Ja vaikka ajattelutavat ovatkin dikotomisia, eivät kuitenkaan ihmiset jakaudu dikotomisesti intuitiivisesti ja analyyttisesti ajatteleviin! Vaikka päästämme löytyy kaksi aivopuoliskoa, eivät nekään kilpaile keskenään, vaan toimivat jatkuvasti yhteistyössä. Ihmiset eivät myöskään jakaudu oikean aivopuoliskon tai vasemman aivopuoliskon dominoimiin, vaikka tällaista huttua saa kuulla väitettävän. Ilmeisesti ihmisen himo dikotomisoida ja yliyksinkertaistaa asioita on tuon aivopuoliskoja koskevan myytinkin takana. Myytistä voit lukea lisää tästä.

Dikotomian aitous saattaa olla tilannesidonnaista: vaikka joisit yhtä mielelläsi niin valko- kuin punaviiniä, saattaa illallistilaisuudessa ateriaan kuulua lasillinen jompaa kumpaa (ei muita alkoholijuomia), ja joudut valinnan kahden välillä tekemään (kolmas vaihtoehto on toki tyytyä veteen). Valko- ja punaviinin välillä ei kuitenkaan yleensä vallitse aitoa dikotomiaa, sillä normaalisti voit juoda molempia, jos mieli tekee, tai vaikka sekoittaa niitä – tai ottaa oluen. Kuka sitten päättää, että milloin kyseessä on virheellinen, milloin aito dikotomia? Sortuuko virheelliseen dikotomiaan, kun jakaa dikotomiat aitoihin ja virheellisiin? Kuten minkä tahansa väitteen kohdalla, sen oikeutusta arvioidaan tarkastelemalla, miten väite on perusteltu.

Kuten on käynyt ilmi, virheellinen dikotominen ajattelu on yksi ajatteluvirhe (bias, fallacy) muiden joukossa. Ajatteluvirheet ovat usein kuin possujuna, toinen seuraa toista. Ehdottomuuden lisäksi dikotomisuus on yhteydessä yliyksinkertaistamiseen ja virheelliseen yleistämiseen. Elämässä on tietenkin välttämätöntä ryhmitellä asioita. Ilman havaintojen luokittelua emme kykenisi ajattelemaan emmekä oppimaan. Ryhmittely aiheuttaa kuitenkin aina yksinkertaistamista sekä yleistämistä. Mielessä kannattaa pitää Alexandre Dumas nuoremman sanat: ”Kaikki yleistykset ovat vaarallisia, jopa tämä.” Yleistäminen on stereotypioiden polttoainetta. Yliyksinkertaistamisen ja virheellisen yleistämisen vaaralta voi välttyä pitämällä visusti mielessä alla esitetyn jatkumon (Swatridge, s. 154):

Kaikki/

jokainen           enemmistö          moni/useat     jotkut                       harvat                            ei kukaan

<---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------->

aina                       usein                                    joskus                              harvoin                             ei koskaan

 

Myös todennäköisyyslaskennan opiskelusta voi olla apua kamppailussa virheellistä yleistämistä vastaan. Me ihmiset olemme yllättävän taitamattomia arvioimaan todennäköisyyksiä, kuten riskejä. Liioittelemme mahdollisuuttamme voittaa lotossa samalla, kun pelkäämme matkustaa lentokoneella. Häkellyttävää kyllä, eräässä tutkimuksessa vastaajat arvioivat, että yhtä paljon ihmisiä kuolee onnettomuuksien seurauksena kuin sairauksiin (Kahneman, s. 163). Olen nähnyt mykistäviä tulkintoja esimerkiksi siitä, millä todennäköisyydellä ulkomaalainen syyllistyy rikokseen Suomessa.

Kannattaako virheellisiä dikotomioita pyrkiä karsimaan ajattelustaan? Mustavalkoisesti ajatteleva toteaisi tähän, että ei, sillä dikotomioista ei kuitenkaan pääse kokonaan eroon… Lienee kuitenkin niin, että nopeusrajoituksia koulun lähellä kannattaa alentaa, vaikka aivan kaikki eivät uutta rajoitusta noudattaisikaan. Selkeästi ylipainoisen on suositeltavaa laihduttaa, huolimatta siitä, että kaikkea ylipainoa ei välttämättä saa pois. Jos omaa taipumuksen prokrastinoida eli viivytellä, jolloin tapana on jättää muun muassa työtehtävien tekeminen tai tenttiin lukeminen viime tippaan, kannattaa tavasta pyrkiä irti, vaikkei siinä täydellisesti onnistuisikaan. Ja niin edelleen. Virheellisiä dikotomioita ei tarvitse ainakaan ehdoin tahdoin ruokkia. Oma mustavalkoinen ajattelu saattaa rajoittaa turhaan omia onnistumisen mahdollisuuksia ihan arkisissakin asioissa. Esimerkiksi kun ihminen pyrkii muuttamaan elintapojaan terveellisemmiksi, melkein väistämättä hänelle tulee repsahduksia. Tyypillistä on, että repsahduksen sattuessa ajatellaan, että ei tästä mitään tule ja ”lyödään kokonaan läskiksi”. Facebookistakaan ei muuten löydy sitä ”ei tykkää”-painiketta, mikä lienee hyvä ja harkittu ratkaisu.

 

Loppukaneetti

Ajattelutaitojen kehitysmalli dikotomisuuden suhteen näyttää minusta menevän seuraavasti: Lapsena olemme hyvin mustavalkoisia, aikuisiässä alamme ymmärtää sävyeroja, ja vanhuudessa dikotomisuutemme taas vahvistuu. Ovatko lapset kuitenkaan synnynnäisesti dikotomisteja, vai kasvatammeko heidät sellaisiksi? Kysymys on dikotomisesti aseteltu, perinteinen ”nature vai nurture-ongelma”. Lapsuushan kuluu omaksuessa, että mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on sallittua ja mikä ei ole. Satujen hahmot ovat hyviä ja pahoja. Opimme, että oikeassakin maailmassa on pahoja ihmisiä, kuten namusetiä, joita pitää varoa. Suomalaisessa kulttuurissa pääsääntöisesti luotetaan viranomaisiin, joten kasvamme pitämään poliisia luotettavana ja hyvänä. Lapsille esitetyt kysymykset ovat pitkälti mallia tykkäätkö – etkö tykkää. Lapselta udellaan, että mistä aineesta pidät koulussa ja mistä et pidä. Kuka on kaverisi ja kuka ei ole. Ikätoverit opettavat, että mikä bändi on hyvä ja mitä kuuluu inhota. Onko se sitten mikään ihme, että teini-ikään tultaessa olemme hyvin ehdottomia? Usein vasta aikuisiällä alamme oppia, että maailmassa on niitä harmaan sävyjä. Psykologian professori Kirsti Lonka mainitsee kirjassaan, että opintojensa alussa uudet yliopisto-opiskelijat näkevät tiedon usein mustavalkoisina totuuksina, ja suhteellisempi käsitys tiedosta kehittyy vasta myöhemmin opinnoissa (Lonka, s. 181). Osalla aikuisista tämä suhteellisuus näyttää sitten menevän äärimmäisyyksiin, jolloin unohdetaan, että maailmassa on ihan oikeastikin mustavalkoisia asioita.

 

PS: Ne pokemonit, nekin voivat olla samaan aikaan hyvä juttu (nuoriso saa liikuntaa) ja typerä juttu (kuka olisi arvannut, että ihmiset saa juoksemaan virtuaaliolentojen perässä).


Mainitut lähteet:

Gilovich, T., Griffin, D.W. & Kahneman, D. (toim.): Heuristics and Biases. The Psychology of Intuitive Judgment. Cambridge University Press, 2013.

Hari, R., Järvinen, J., Lehtonen, J., Lonka, K., Peräkylä, A., Pyysiäinen, I., Salenius, S., Sams, M., ja Ylikoski, P.: Ihmisen mieli. Gaudeamus, 2015.

Kahneman, D.: Ajattelu, nopeasti ja hitaasti. Terra Cognita, 2012.

Lonka, K.: Oivaltava oppiminen. Otava, 2014.

Swatridge, C.: Oxford Guide to Effective Argument & Critical Thinking. Oxford University Press, 2014.